Praha, 20. kesäkuuta 2018

Kiitos, arvoisa ministeri, hyvästä johdannosta.

On suuri kunnia olla täällä tänä iltana ja saada Euroopan oikeusasiamiehen toimiston puolesta Vision for Europe -palkinto. On suuri kunnia saada se kahden arvostetun entisen voittajan, professori Wesselsin ja professori Garton Ashin, vanavedessä, ja kiitän teitä kollegoideni ja minun puolestani.

Kiitos myös tämän arvokkaan konferenssin järjestäjille, Eurooppa-politiikan instituutille, kansainvälisten suhteiden instituutille ja Tšekin ulkoasiainministeriölle.

Palkinnon saaminen tässä hienossa ympäristössä tässä kauniissa kaupungissa lisää tähän kunniaan ylimääräisen ulottuvuuden. Rakennus, jossa toimimme Strasbourgissa, on itse asiassa nimetty Tšekin entisen presidentin Vaclav Havelin mukaan, joten tämä on tavallaan eräänlainen kotiinpaluu.

Olemme pieni toimisto, mutta meillä on suuri mandaatti, ja se on ennen kaikkea sen varmistaminen, että EU:n toimielinten työtä hallinnoivat tahot suuresta ja voimakkaasta komissiosta tai neuvostosta pienimpiin EU:n virastoihin kohtelevat Euroopan kansalaisia oikeudenmukaisesti ja oikeudenmukaisesti.

Mutta te täällä, jotka työskentelette poliittisella tai julkisella alalla tai millä tahansa elämänalueella, jolla on syvällinen vaikutus ihmisten elämään, tiedätte, että voimme muokata mandaattejamme tavalla, joka määrittää, unelmoimmeko suuria vai pieniä.

Euroopan oikeusasiamiehenä ja irlantilaisnaisten sukupolvesta tulevana irlantilaisena naisena, joka on saavuttanut suuren osan vapaudestaan osallistua julkiseen tilaan Euroopan unionin jäsenyyden kautta, yritän käyttää toimeksiantoani ja toimistoni inhimillisiä valmiuksia mahdollisimman suuressa määrin myönteiseen rooliin sellaisen unionin luomisessa, joka toteuttaa sen, mitä sen perussopimuksissa ja perusoikeuskirjassa niin voimakkaasti luvataan.

Tehtäväni on sovittaa hieno retoriikka toimielinten käytännön toimiin, koska juuri silloin, kun sanojen ja toimien välillä on kuilu, ihmiset alkavat menettää luottamuksensa ja epäilevät.

Euroopan tulevaisuudesta käytävässä keskustelussa on pohjimmiltaan kyse luottamuksesta – olipa kyse luottamuksesta EU-hankkeeseen ja -aikomukseen, luottamuksesta jäsenvaltioiden poliittiseen tahtoon, luottamuksesta uusiin ja karismaattisiin johtajiin ja luottamuksesta liberaaliin demokratiaan tai luottamuksesta paluuseen vanhoihin poliittisiin ja kulttuurisiin juuriin.

Eri puolilla Eurooppaa kansalaiset tekevät hyvin erilaisia valintoja, joihin vaikuttavat heidän omat uskomuksensa ja tavoitteensa, mutta ennen kaikkea poliittinen narratiivi – uskottava tai kestävä vai ei – joka on onnistunut nousemaan hallitsevaksi.

Mitä valita ja keneen luottaa on dilemma, joka kohtaa jokaisen kansalaisen. Poliittisena haasteena on olla rehellinen näiden valintojen seurauksista ja ottaa huomioon niiden sanojen voima, joita käytetään houkuttelemaan ihmisten luottamusta.

Tšekin tasavallan erityinen historia on antanut sen kirjoittajille akuutisti havaita tämän aikakauden turhautumiset ja paradoksit. Vaclav Havel ilmaisi kerran turhautumisensa itse politiikkaan, kyvyttömyyteensä hallita sitä, muokata sitä, saattaa se pysyvään päätökseen, kuinka paljon helpompaa on sanoa työmiehelle, joka rakentaa siltaa tai tietä, joka voi pysähtyä tauolleen ja nähdä jotain luotua, jotain, joka jatkuu lopulliseen kiinteään loppuunsa ja joka ei muutu kovin pitkään.

Tšekkiläinen kirjailija Radka Denamarkova kertoi haastattelijalle muutama vuosi sitten turhautumisestaan maailmankatsomuksiin, joiden hän uskoi olevan enää voimassa.

Hän sanoi: ”Me riitelemme demokratian, tasa-arvon, suvaitsemattomuuden ja suvaitsevaisuuden kaltaisista sanoista, jotka ovat muuttuneet merkityksettömiksi. Ihmiset ajattelevat edelleen oikeistoa ja vasemmistoa, toisinajattelijoita ja kommunisteja, itää ja länttä. Aivan kuin he olisivat eläneet menneisyydessä. Mikään näistä ei kuitenkaan ole enää totta, eikä se ole ollut totta pitkään aikaan! ...elämä virtaa hyvin erilaista joenuomaa pitkin.”

Jotkut teistä saattavat olla samaa mieltä, toiset saattavat uskoa, että menneisyys pysyy väistämättömänä, että se elää edelleen kanssamme, vaikka yritämme siirtyä eteenpäin. Kauan sitten kotimaani tapahtumat, kun se jaettiin pohjoiseen ja etelään, irlantilaisiin ja brittiläisiin, nousevat esiin brexitin myötä, koska Irlannin raja on edelleen suurin yksittäinen este neuvottelujen läpimurrolle.

Ja tässä osassa unionia voi olla muistoja toisesta maailmansodasta tai Neuvostoliiton aikakaudesta, jotka muistuttavat meitä jälleen siitä, että etsiessämme nykyaikaista EU:ta sitomaan meidät yhteen, tunnemme edelleen menneisyyden resonanssia ja vetovoimaa.

Ehkäpä Euroopan tulevaisuus kulkee tuttua joenpohjaa pitkin. EU:n suurena menestyksenä oli – ei tuhota tätä vuodetta – ainakin muuttaa sen suuntaa tavalla, joka yhdisti kaikki sen sivujoet sopusointuisesti. Kehitys ei ole ollut edes tai ehkä aina oikeudenmukaista tai oikeudenmukaista, mutta suurin osa EU:n kansalaisista on nähnyt elämänsä ja elämännäkymiensä parantuneen valtavasti EU:n jäsenyyden myötä, ja nuori sukupolvi pitää nyt itsestäänselvyytenä viimeisten 70 vuoden rauhaa.

Viime viikolla vierailin Robert Schumanin entisessä kodissa, joka oli Ranskan valtiomies ja yksi nykyajan Euroopan unionin pääarkkitehdeista.

Koko rakennuksessa oli mustavalkoisia valokuvia monista kokouksista ja huippukokouksista ja konferensseista, jotka edelsivät sen syntymää niiden valtioiden edustajien kanssa, jotka juuri äskettäin olivat sodassa keskenään, nyt alustavasti kokoontuvat yhteen.

Yksi kollegoistani sanoi minulle: ”Huomasitko, miten hermostuneilta he näyttivät näissä kuvissa, kuinka peloissaan heidän on täytynyt olla.” Nykyään tällaiset sivistyneet eurooppalaiset kokoukset ovat arkipäivää, ja vaikka poliittisten jännitteiden aikana jotkut johtajat saattavat näyttää hermostuneilta, kukaan ei enää pelkää.

Ja mikä tulevaisuus onkaan, toivokaamme, ettei siitä koskaan tule paikkaa, jossa vallitsee pelko eikä halu määrittää ja vahvistaa yhteistä päämäärää löytää oikeudenmukainen polku positiiviselle yhteistyölle, jota tukevat ne arvot, jotka ehkä ovat menettäneet osan retorisesta voimastaan, mutta eivät koskaan aikomuksestaan - asettaa ihmisen arvokkuus kaiken tekemämme ytimeen.

Lopuksi ja tunnustaen tietenkin joidenkin jäsenvaltioiden väliset nykyiset jännitteet, jotkut vanhat, jotkut uudet, haluan pohtia irlantilaisen ja Nobel-palkinnon saajan Seamus Heaneyn kauniita ja iloisia sanoja runossa, jonka hän kirjoitti juhlistaakseen uusien jäsenvaltioiden, myös Tšekin tasavallan, saapumista unioniin vuonna 2004.

Tämän palkinnon viimeinen saaja Timothy Garton Ash sanoi, että tarvittiin irlantilainen runoilija muistuttamaan meitä Eurooppa-hankkeen suuruudesta, mutta minulle Heaney puhuu hankkeen suuruudesta, mutta myös sen keskeisestä ihmisyydestä ja sen meille antaman kielten lahjan tunnustamisesta, kyvystä jakaa ymmärrystä jopa erilaisten ja kauniiden kielten kautta.

Joten päivänä, jolloin uudet tulokkaat ilmestyvät, olkoon se kotiinpaluu ja puhukaamme outo sana, kuten se vaatii meitä täällä,

Siirrä huulet, liikuta mieliä ja tee uusia merkityksiä

Luin nämä sanat, kun vannoin virkavalani Luxemburgissa vuonna 2013. He inspiroivat minua siihen, mitä halusin tehdä, yrittämään liikuttaa huulia, liikuttaa mieliä ja saada aikaan uusia merkityksiä. Sikäli kuin minulle on myönnetty tämä palkinto edes pienen osan saavuttamisesta, olen nöyrä ja kiitollinen tästä tunnustuksesta.

Kiitos.