toukokuuta 2014, Erasmus Hogeschool, Bryssel

Hyvää huomenta kaikille ja kiitos kutsusta osallistua tähän neljänteen Dataharvest-tapahtumaan. Kuten olette ehkä lukeneet elämäkerrallisista muistiinpanoistani, olen entinen toimittaja, ja vaikka journalismin keskeinen tarkoitus ei ole muuttunut perusteellisesti, sen selvittäminen ja siitä kertominen ihmisille, maisema, josta ”mitä” löydetään, ja tapa, jolla ihmisille kerrotaan siitä, on muuttunut aiemmin käsittämättömällä ja käsittämättömällä tavalla.

Kolmekymmentä vuotta sitten suoritin sen, mitä nyt teette, mutta manuaalisella kirjoituskoneella ilman matkapuhelimia, fakseja, sähköposteja tai internetiä poliittisessa ilmapiirissä, jossa hallituksen salaisuus ja hallituksen omistusoikeus tietoihin hyväksyttiin normeiksi, mutta myös tiedotusvälineiden ilmapiirissä, jossa vain ammattimaiset toimittajat ja tiedotusvälineiden omistajat määrittivät, mitä välitettiin. Muiden mahdollisuus osallistua, esittää näkemyksiään ja ehdottaa erilaisia todellisuuksia rajoittui hyvin muokattuihin kirjesivuihin. Sekä hallitus että tiedotusvälineet olivat ironisesti yhtä mieltä suljetun kaupan lähestymistavastaan siihen, mitä he tekivät ja miten he tekivät sen.

Tälle yleisölle ei tarvitse kertoa, miten IT-vallankumous on muuttanut kaiken tämän. Entisten ammattilaisten ja ei-ammattimaisten kansalaisten väliset rajat eivät ole vain hämärtyneet, vaan ne on käytännössä poistettu. Ja siihen liittyy tai jopa se, että hallituksia painostetaan yhä enemmän avaamaan asiakirjansa, arkistonsa, tietonsa ihmisille, jotta he voivat käyttää viisauttaan, älykkyyttään ja perusoikeuttaan aktiivisesti osallistua demokraattiseen prosessiin, tehdä osansa sellaisen yhteiskunnan lakien ja rakenteiden luomisessa, jossa he haluavat elää.

Osallistuin juuri eilen Open Government Partnership -aloitteen ensimmäiseen eurooppalaiseen seminaariin. Kyseessä on maailmanlaajuinen aloite, joka käynnistettiin Yhdysvalloissa mutta joka on nyt levinnyt maailmanlaajuisesti ja jonka tavoitteena on juuri kuvailemani mukaisesti tuoda kansalaiset hallituksen telttaan ja tehdä kansalaisten osallistumisesta elävää, hengittävää ja muutosvoimaista todellisuutta.

Liittymään pyrkivien maiden on laadittava kansalliset toimintasuunnitelmat, joissa esitetään yksityiskohtaisesti konkreettiset toimet, joita ne ehdottavat toteutettaviksi avoimuuden, vastuuvelvollisuuden, korruption vastaisten toimenpiteiden ja kriittisesti avointa dataa koskevien aloitteiden aloilla. Eilisessä seminaarissa kuvailin OGP:n potentiaalia ”vallankumoukselliseksi” ja viittaan siihen nyt, koska niin suuri osa siitä, mistä puhutte tässä konferenssissa, sopii yhteen niiden ihanteiden kanssa, jotka edistävät avoimen hallinnon kumppanuutta.

Tapasin kaksi päivää sitten Euroopan keskuspankin pääjohtajan Mario Draghin keskustellakseni hänen organisaationsa suunnitelmista tulla avoimemmaksi ja vastuullisemmaksi, kun pankin kattavuus ja vaikutusvalta kasvavat, kun otetaan huomioon uudet toimenpiteet, jotka on otettu käyttöön viime vuosien talous- ja pankkiromahduksen toistumisen välttämiseksi. Keskustelimme ohimennen viimeisimmästä taloustieteellisestä kirjasta, joka houkuttelee tällä hetkellä paljon huomiota ranskalaiselta ekonomistilta Thomas Pikketyltä. Tämän yleisön kannalta on mielenkiintoista huomata, että Pikketyn aikaisempi tutkimus pääoma- ja tuloeroista ja niiden vaikutuksista perustui lähinnä tietojen keruuseen. Hän käytti satoja ellei tuhansia rikkaiden arkistoituja veroilmoituksia tehdäkseen johtopäätöksiä, joita hän teki.

Minua on tänään pyydetty käsittelemään "kuumia aiheita EU:ssa nyt ja tulevina kuukausina". Entisenä poliittisena päätoimittajana haluaisin puhua Euroopan parlamentin lähestyvistä vaaleista, komission uuden puheenjohtajan ja kollegion valinnasta sekä monista muista korkean tason tehtävistä, jotka on täytettävä tulevina kuukausina. Kun kuitenkin otetaan huomioon käytettävissä oleva aika, aion sen sijaan korostaa useita oikeusasiamiehen aiheita ja tapauksia, jotka toivon kiinnostavan, ja voin kertoa joistakin keskusteluistanne myöhemmin tänään.

Haluan kuitenkin myös kiittää teitä pyrkimyksistänne tutkia syvällisesti EU:n tietoja raportoidaksenne siitä, mitä tapahtuu monissa EU:n kannalta kriittisissä kysymyksissä. Olin erityisen hämmästynyt hankkeesta nimeltä "The Migrants Files", jossa pyritään määrittämään tarkasti, kuinka monta ihmistä on kuollut vuoden 2000 jälkeen yrittäessään päästä EU:hun, ja olen jo viitannut siihen viimeaikaisissa julkisissa keskusteluissa.

Eräs tiedotusväline kuvasi arviota oikeutetusti "järkyttäväksi", yli 23 000 ihmistä on kuollut tai kadonnut tämän hyvin nuoren Eurooppaan pyrkivän vuosisadan alun jälkeen, eikä yksikään vastuullinen virasto näytä keränneen tuottamianne lukuja. Emme saa myöskään unohtaa jälkeensä jätettyjen perheiden tragediaa.  Sunday Times julkaisi äskettäin erittäin koskettavan valokuvan äidistä, joka katselee merelle Pohjois-Afrikan rannikolta ja suree lapsensa menetystä, joka yritti saavuttaa paremman elämän ja jota ei koskaan enää nähty.

 Tein äskettäin tutkimuksen Frontexista, EU:n virastosta, joka koordinoi jäsenvaltioiden välistä yhteistyötä rajaturvallisuuden ja laittoman maahanmuuton alalla. Tutkimuksen perusteella suosittelin, että Frontex perustaisi mekanismin, jolla käsitellään sen työstä johtuvia perusoikeuksien loukkauksia koskevia valituksia. Frontex oli haluton tekemään niin väittäen, että yksittäiset tapahtumat ovat kunkin jäsenvaltion vastuulla. Lampedusan tragedian ja muiden viimeaikaisten EU:n rajoilla tapahtuneiden humanitaaristen katastrofien vuoksi minusta oli erittäin tärkeää, että Frontex käsittelee suoraan maahanmuuttajien, muiden asianomaisten henkilöiden ja asianomaisten ryhmien valitukset.

Siksi annoin Euroopan parlamentille erityiskertomuksen, jossa pyysin sen tukea sen varmistamisessa, että Frontex tarkistaa lähestymistapaansa. Olen jo ottanut yhteyttä kahteen parlamentin valiokuntaan ja yhteen alivaliokuntaan, jotka ovat järjestäneet kuulemisia asiasta. Parlamentin osallistuminen on jo auttanut selventämään asioita, ja olen optimistinen sen suhteen, että Frontex saattaa muuttaa kantaansa merkittävästi ennen kuin uudella parlamentilla on tilaisuus palata asiaan syksyllä.

Ja haluan sanoa, että kukaan henkilö tai instituutio ei voi aina vaikuttaa muutokseen, mutta muuttajakansioiden kaltaiset hankkeet lisäävät kollektiivista painetta, ja se on niiden suuri arvo ja arvo.

On tietenkin suhteellisen harvinaista, että Euroopan oikeusasiamies käsittelee elämää ja kuolemaa koskevia kysymyksiä. Ja kuitenkin toinen esimerkki, jonka haluan jakaa kanssanne, liittyy kliinisiä tutkimuksia koskevien tietojen saatavuuteen - toisin sanoen tietoihin, jotka on tuotettu sellaisten tutkimusten tuloksena, joiden tarkoituksena on määrittää ihmisten hoitoon käytettävien lääkkeiden turvallisuus ja teho.

Toimistoni on viiden viime vuoden aikana käsitellyt useita valituksia kansalaisilta, joilta on evätty oikeus tutustua kliinisiä tutkimuksia koskevia tietoja sisältäviin asiakirjoihin. Ne, jotka vastustivat tietojen ilmaisemista, väittivät, että tiedot ovat luonteeltaan kaupallisesti luottamuksellisia. Euroopan oikeusasiamiehen osallistumisen jälkeen kyseinen viranomainen, Euroopan lääkevirasto, ilmoitti asettavansa kliinisiä tutkimuksia koskevat tiedot julkisesti saataville ennakoivasti. Virasto keskeytti tämän politiikan täytäntöönpanon, kun amerikkalainen lääkeyhtiö nosti kanteen päätöksestään julkaista erityinen kliinistä lääketutkimusta koskeva raportti. Toimistoni tuki viraston kantaa julkaista raportti. Vain laittaa tämä tapaus asiayhteyteen, kyseinen lääke tuotti 11 miljardin dollarin myynnin viime vuonna.

Lääkeyhtiö on nyt luopunut oikeusjutusta, koska virasto on suostunut uusiin poistoihin ennen raportin julkaisemista.  Sitten päätin aloittaa tutkimuksen viraston päätöksestä tehdä nämä poistot. Tämä tutkimus käynnistettiin viime kuussa, ja toivottavasti se vahvistaa, että poistot olivat asianmukaisia, koska on vaikea tunnistaa kysymystä, jossa täysi avoimuus on tärkeämpää ja kiireellisempää kuin kansanterveyden suojelussa.

Siksi olin hyvin tyytyväinen siihen, että Euroopan parlamentti äänesti myös viime kuussa kliinisiä tutkimuksia koskevien tietojen julkistamista koskevan erityislainsäädännön puolesta. Uusien sääntöjen ansiosta tiedot kaikista kliinisistä lääketutkimuksista Euroopassa ovat julkisesti saatavilla verkossa, minkä ansiosta on mahdollista tarkistaa, ovatko lääkkeet niin tehokkaita kuin niiden väitetään olevan ja onko niillä mahdollisesti vaarallisia sivuvaikutuksia. Tämä parantaa potilaiden suojelua ja voi pelastaa lukemattomia ihmishenkiä kaikkialla Euroopassa. Uusia sääntöjä sovelletaan kuitenkin vain uusiin kliinisiin tutkimuksiin: niitä ei sovelleta takautuvasti. Tämä tarkoittaa sitä, että kun on kyse lääkkeistä, jotka ovat jo laajalti käytössä kaikkialla EU:ssa, niitä koskevia kliinisiä tutkimuksia koskevia tietoja ei ole saatavilla – paitsi jos lääkeyhtiöt itse päättävät asettaa ne saataville tai sääntelyviranomainen tekee niin julkista saatavuutta koskevien sääntöjen nojalla. Tutkivan journalismin (sekä painetun että television) työn perusteella tiedämme, että on olemassa useita esimerkkejä korkean profiilin lääkkeistä, joiden turvallisuus ja/tai teho on edelleen epävarmaa – lievästi sanottuna – mutta joiden kaikkia kliinisiä tutkimuksia koskevia tietoja ei ole koskaan asetettu julkisesti saataville.

Oikeusasiamiehen osallistuminen tähän keskusteluun johtui roolistani sen varmistamisessa, että EU:n toimielimet noudattavat tiedonvälityksen vapautta koskevia oikeuksia. Asetuksessa (EY) N:o 1049/2001, jossa säädetään yleisön oikeudesta tutustua asiakirjoihin, annetaan hakijoille mahdollisuus tehdä kantelu oikeusasiamiehelle tai viedä asia tuomioistuimeen, jos jokin EU:n toimielin epää heiltä oikeuden tutustua asiakirjaan. Minulla oli vastaava rooli Irlannissa, jossa toimin tiedotuskomissaarina vuosina 2003–2013. Noiden kymmenen vuoden aikana maisema muuttui dramaattisesti ja asumme nyt todellisuudessa, jota ei voida kuvitella vain kymmenen vuotta sitten. Kun käytössämme on tietotekninen kapasiteetti ja Internetissä vapaasti saatavilla olevat sovellukset ja lataukset, henki on todella poissa pullosta. Tietävätkö kansalaiset kuitenkin kaiken saatavilla olevan tiedon perusteella aina, mitä viranomaiset tekevät heidän nimissään?

Annan teille toisen esimerkin tapauksesta, jossa oikeusasiamies ei tällä kertaa vastustanut toimielimen päätöstä pitää asiakirjat luottamuksellisina. Joulukuussa 2011 28 digitaalista kansalaisoikeusjärjestöä valitti oikeusasiamiehelle siitä, että Euroopan parlamentti oli kieltäytynyt paljastamasta asiakirjoja, jotka liittyvät väärentämisenvastaisesta kauppasopimuksesta käytäviin neuvotteluihin. Monet teistä tuntevat sopimuksen nimellä ACTA. Parlamentti selitti, että sitä sitoo komission neuvottelema salassapitosopimus. Oikeusasiamies hyväksyi tämän selityksen, mutta kehotti parlamenttia varmistamaan, että komissio ja neuvosto eivät tulevaisuudessa allekirjoita luottamuksellisuutta koskevia sopimuksia, jotka voisivat heikentää parlamentin kykyä keskustella avoimesti tällaisista kysymyksistä.

Parlamentin puhemies Martin Schulz lähetti minulle vastauksensa aiemmin tänä vuonna ja lupasi, että tulevat kauppaneuvottelut ja erityisesti meneillään olevat neuvottelut Yhdysvaltojen kanssa transatlanttisesta kauppa- ja investointikumppanuudesta (TTIP) ovat avoimempia ja avoimia sidosryhmien osallistumiselle. Yhdysvaltojen kanssa ei ole allekirjoitettu salassapitosopimusta TTIP-neuvottelujen yhteydessä, hän sanoi. Neuvottelijat sitoutuivat sen sijaan panemaan täytäntöön asiakirjojen saatavuutta koskevat EU:n säännöt. Lisäksi komissio otti ennennäkemättömän askeleen tärkeiden asiakirjojen julkaisemisessa TTIP-prosessin alussa ja kehotti sidosryhmiä esittämään näkemyksensä. 

Tapasin äskettäin Yhdysvaltojen pääneuvottelijan, joka vastaa sääntelyn avoimuudesta. Korostin hänelle, että itse neuvotteluprosessin avoimuus on olennaisen tärkeää tuloksen legitimiteetin varmistamiseksi. Olen tietenkin tietoinen siitä, että tiettyjen asiakirjojen on oikeutetusti pysyttävä luottamuksellisina näin tärkeiden neuvottelujen yhteydessä. Kansalaisten on kuitenkin tiedettävä asioista, jotka viime kädessä vaikuttavat heidän jokapäiväiseen elämäänsä, ja kun usko ja luottamus viranomaisiin heikkenee, kansalaiset ovat yhä haluttomampia antamaan heitä edustaville mahdollisuuden neuvotella salassa heidän puolestaan. Aion seurata näiden keskustelujen avoimuutta erittäin tarkasti, ja minulla ei ole epäilystäkään siitä, että kansalaisyhteiskunta ja toimittajat, kuten ne, jotka ovat täällä tänään, ovat erittäin valppaita tämän asian suhteen.

Nämä tapaukset herättävät tärkeitä kysymyksiä luottamuksesta ja avoimuudesta. Niin tekee myös meneillään oleva tutkimukseni "pyöröovi-ilmiöstä", ilmiöstä, jossa EU:n virkamiehet ottavat vastaan työpaikkoja yksityiseltä sektorilta ja päinvastoin. Kantelija väittää, että komissio ei ole pannut asiaa koskevia sääntöjä asianmukaisesti täytäntöön ja sallii näin ollen todellisten, ilmeisten ja mahdollisten eturistiriitojen syntymisen.

Kantelija väittää, että komissio ei varmista, että henkilöstö noudattaa velvoitteitaan, eikä määrää seuraamuksia, jos sääntöjä rikotaan. Tarkasteltuani asiaan liittyviä asiakirjoja kysyin komissiolta useita näihin kysymyksiin liittyviä kysymyksiä, muun muassa sitä, olisiko se valmis julkaisemaan verkossa säännöllisesti arvionsa ylempien toimihenkilöiden hakemuksista, jotka koskevat työskentelyä palvelussuhteen päättymisen jälkeen.

Olen myös kysynyt komissiolta, olisiko se valmis ottamaan käyttöön riippumattomamman arviointijärjestelmän. Voi olla tarpeen perustaa riippumaton elin, joka päättää tapauskohtaisesti, onko yksityiselle sektorille ja yksityiseltä sektorilta siirtyvillä EU:n virkamiehillä eturistiriitoja.

Kun komissio käsittelee ratkaisevia kysymyksiä ja tekee päätöksiä, joilla voi olla merkittävä vaikutus esimerkiksi yksityisen teollisuuden voittomarginaaleihin, pyöröovi-ilmiötä on seurattava huolellisesti.

Ja suuri osa tästä on hyvin ajankohtainen kysymys väärinkäytösten paljastamisesta. Toimivatko nämä henkilöt tunnollisesti yleisen edun mukaisesti tai repivät vastuullisen hallituksen kangasta, kuten Hilary Clinton sanoi sen jälkeen, kun joukko diplomaattikaapeleita vuoti? Mielenkiintoista on, että kansalaiset tai ainakin Yhdysvaltojen kansalaiset näyttävät olevan ristiriitaisia tässä asiassa, ja enemmistö on iloinen siitä, että heillä on tietoa, mutta paljon pienempi määrä hyväksyy väärinkäytösten paljastajien toimet.

Komissio korosti äskettäisessä ja ensimmäisessä EU:n korruptiontorjuntakertomuksessaan väärinkäytösten paljastamista alana, jolla tehokkaat politiikat voivat auttaa vähentämään korruption mahdollisuuksia. Raportissa todettiin kuitenkin, että "(…) whistleblowingilla on vaikeuksia, koska se on yleisesti haluton ilmoittamaan tällaisista teoista omassa organisaatiossaan ja pelkää kostotoimia. Tässä yhteydessä on keskeisen tärkeää luoda jokaiseen organisaatioon lahjomattomuuskulttuuri, lisätä tietoisuutta ja luoda tehokkaita suojelumekanismeja, jotka antaisivat luottamusta mahdollisille väärinkäytösten paljastajille.(…)"

Esimerkiksi poliisin väärinkäytösten paljastamiseen liittyvät viimeaikaiset tapahtumat kotimaassani ovat osoittaneet komission huomautusten oikeellisuuden, ja katson, että väärinkäytösten paljastamisen merkitys kasvaa entisestään, kun pyrkimys avoimuuden lisäämiseen jatkuu ja kun avoimen hallinnon kumppanuuden kaltaiset aloitteet juurtuvat korruption torjuntaan, ja näen, että toimistoni käsittelee tätä asiaa ehkä järjestelmällisellä tavalla.

Teillä on tietenkin keskeinen rooli korruptoituneiden käytäntöjen ja vakavien sääntöjenvastaisuuksien paljastamisessa, ja kun otetaan huomioon joidenkin työnne poliittinen arkaluonteisuus, tutkivan journalistin elämä voi olla yhä haastavampaa.

Entisen Guardian-toimittajan Glenn Greenwaldin kumppani David Miranda pysäytettiin ja häntä kuulusteltiin yhdeksän tunnin ajan hänen kulkiessaan Heathrow'n lentoaseman kautta. Greenwald väitti, että hänen tarkoituksenaan oli ”selvästi lähettää pelotteluviesti niille meistä, jotka ovat raportoineet NSA:sta ja GCHQ:sta”.  Kuten David Mirandan asianajaja äskettäin kirjoitti, "paljastukset joukkovalvonnasta ovat varmasti kiusallisia Yhdistyneelle kuningaskunnalle ja muille hallituksille, ja tiedot ovat arkaluonteisia, mutta perustuslaillisten perusvapauksien ylittäminen ja sanansaattajan ampuminen on uuden epäoikeudenmukaisuuden tekemistä yleisölle, jolla on oikeus olla pitämättä pimeässä".

 Eräs saksalainen toimittaja on väittänyt toimistolleni, että komissio on virheellisesti hylännyt hänen pyyntönsä saada tutustua asiakirjoihin, jotka liittyvät Yhdistyneen kuningaskunnan valtion tiedustelupalvelujen suorittamaan internetin valvontaan. Kantelija pyysi saada tutustua komission asiakirjoihin, jotka koskevat Yhdistyneen kuningaskunnan viranomaisten suorittamaa internetin tietojen valvontaa, säilyttämistä ja käyttöä, sekä asiakirjoihin, joista käy ilmi, mitä toimia ja toimenpiteitä komissio on toteuttanut näiden väitteiden tutkimiseksi. Tutkinta tässä asiassa on käynnissä.

Kaikki tämä tietenkin herättää kysymyksen: "Mitä viranomaisilla on oikeus tietää meistä?" Olet seurannut keskustelua tietojen säilyttämistä koskevasta EU:n direktiivistä, jonka unionin tuomioistuin totesi äskettäin pätemättömäksi. Tämän lainsäädännön, jossa edellytettiin sähköisen viestinnän tietojen säilyttämistä enintään kahden vuoden ajan, todettiin rikkovan perusoikeuskirjaa ja erityisesti yksityiselämän kunnioittamista ja henkilötietojen suojaa koskevia perusoikeuksia.

Tuomioistuin totesi, että koska direktiivissä edellytetään näiden tietojen säilyttämistä ja annetaan kansallisille viranomaisille pääsy näihin tietoihin, sillä puututaan erityisen vakavasti näihin perusoikeuksiin.

Erityisen mielenkiintoista on huomata, että tietojen säilyttämistä koskeva direktiivi ei ulottunut viestinnän sisällön tai kuultujen tietojen säilyttämiseen - toisin sanoen sellaiset tiedot, joita ymmärrämme nyt joidenkin viranomaisten, sekä unionissa että sen ulkopuolella, ovat saattaneet saada tietämättämme.

Kannustan myös muita toimittajia käyttämään toimistoani, jos heiltä evätään oikeus tutustua asiakirjoihin. Osana tutkimusta toimistoni voi tarkastaa minkä tahansa EU:n toimielimen tai viraston hallussa olevat asiakirjat riippumatta siitä, kuinka luottamuksellisia ne ovat. Osana tutkimusta voin myös pyytää kaikkia EU:n virkamiehiä todistamaan tapauksen tosiseikkojen selvittämiseksi.

Mitä tulee avoimuuden oikeudelliseen kehykseen EU:n tasolla, mielestäni ongelmana ei ole teoriassa olemassa olevan tiedonsaantioikeuden laajuus, joka on melko laaja, vaan pikemminkin oikeussuojakeinot - tai pikemminkin oikeussuojakeinojen puute - oikeuden täytäntöönpanemiseksi. Monien jäsenvaltioiden oikeussuojakeinoihin verrattuna EU:n tason oikeussuojakeinot eivät ole riittäviä.

Euroopan oikeusasiamiehenä voin vain suositella asiakirjan julkaisemista. Jos toimielin kieltäytyy, voin viedä asian Euroopan parlamenttiin. Kun toimin Irlannin tietosuojavaltuutettuna, pystyin antamaan tietoja suoraan, ja julkisen elimen oli julkistettava tiedot tai muuten vietävä minut tuomioistuimeen, mitä tehtiin suhteellisen harvoissa tapauksissa.

 EU:n tasolla hakijan on mentävä tuomioistuimeen saadakseen oikeudellisesti sitovan päätöksen. Silloinkin tuomioistuin voi vain kumota tutustumisoikeuden epäämistä koskevan päätöksen ja lähettää asian takaisin toimielimeen uuden päätöksen tekemistä varten. Se ei mielestäni voi kummallisesti määrätä asiakirjan luovuttamista.

Koska tuomioistuin tai oikeusasiamies eivät voi velvoittaa toimielintä luovuttamaan asiakirjaa, tutustumispyyntöön vastaamisen lyhyt teoreettinen määräaika ei ole niinkään määräaika kuin kuollut kirje. Jos toimielin ei halua julkistaa asiakirjaa, se voi käytännössä tehdä tyhjäksi teoreettisen oikeuden tutustua asiakirjaan vuosien ajan.

Valitettavasti EU:n lainsäädäntö, jolla on tarkoitus panna täytäntöön yleisön tiedonsaantioikeutta koskeva perusoikeus, ei vastaa sen retoriikkaa. Parlamentti on jo kuuden vuoden ajan vaatinut tarkistuksia tämän oikeuden laajuuteen ja sisältöön. Muutosta ei ole tapahtunut, koska muut toimielimet eivät erityisesti halua näiden muutosten tulevan voimaan.

Mielestäni nyt on tullut aika keskittää keskustelu uudelleen oikeussuojakeinojen parantamiseen, jotta kansalaiset voivat käytännössä nauttia jo teoriassa saamastaan yleisön oikeudesta saada tietoja.

Toivon, että uusi Euroopan parlamentti, jonka valitsemme muutaman viikon kuluttua, on valmis vastaamaan tähän haasteeseen lainsäädännön näkökulmasta. Aion omalta osaltani jatkaa argumentointia, puolustaa ja tutkia mahdollisuuksia luoda paremmat puitteet EU:n tason avoimuudelle.

Hyvät naiset ja herrat, lopuksi lainaan Martin Luther Kingiä, joka sanoi: "Pimeys ei voi ajaa pimeyttä ulos; vain valo voi tehdä sen." Toivon, että valotatte edelleen kansalaisten kannalta keskeisiä kysymyksiä ja ilmoitatte niistä vastuullisesti yleisölle, jolla todellakin on oikeus olla joutumatta pimeään.