Hyvät naiset ja herrat,

Teidän ylhäisyytenne,

Haluan aloittaa kiittämällä hyväksyttyjä tilintarkastajia heidän kutsustaan pohtia Euroopan oikeusasiamiehen toimiston kannalta ratkaisevan tärkeää aihetta, joka on mielestäni olennaisen tärkeä myös julkiselle ja taloudelliselle elämällemme: miten rakennamme ja säilytämme instituutioiden ja organisaatioiden uskottavuuden yhä vaativammassa yhteiskunnassa.

Minun on tunnustettava, että tämän väliintulon merkitys ei ollut minulle heti ilmeinen. Loppujen lopuksi Euroopan oikeusasiamiehen ja kirjanpitäjän työ saattaa näyttää sijoittuvan täysin eri universumeihin.

Mutta tätä pohdintaa valmistellessani ymmärsin, että näiden kahden välillä on tärkeitä yhteisiä piirteitä: luottamus, vastuuvelvollisuus, lahjomattomuus ja ennen kaikkea tarve varmistaa, että säännöt ja prosessit toimivat niin kuin niiden pitäisi – ja että ne, joita palvelemme, voivat luottaa lopputulokseen.

Kuten kirjanpitäjät, oikeusasiamiehet työskentelevät myös sellaisen asian parissa, jota ei aina nähdä suoraan, vaan joka tukee kaikkea muuta.

Sinun tapauksessasi varmistat, että luvut ovat luotettavia, että prosesseja noudatetaan ja että kaikki on kunnossa – mikä on merkittävä saavutus.

Meidän tapauksessamme pyrimme varmistamaan, että eurooppalainen julkishallinto toimii oikeudenmukaisesti, avoimesti ja vastuullisesti.

Jos oikeusasiamies on ”hyvän hallinnon vartija” EU:n toimielimissä, kirjanpitäjä on organisaatioiden taloudellisen luotettavuuden ja avoimuuden vartija.

Molemmissa tapauksissa on varmistettava, että järjestelmät toimivat niin kuin niiden pitäisi – ja tunnistettava mahdollisimman varhaisessa vaiheessa merkkejä vioista tai puutteista, joilla voi olla paljon laajempia seurauksia, jos ne jätetään huomiotta.

Se on sekä reaktiivista että ennaltaehkäisevää työtä. Ja luonnostaan huomaamaton … kunnes se lakkaa olemasta niin.

Ja ehkä juuri tässä löydämme yhden keskeisistä totuuksista luottamuksesta instituutioihin: Luottamus rakentuu usein asioista, joita emme näe, ongelmista, joita ei tapahdu, ja virheistä, jotka korjataan ennen kuin ne ovat haitallisia.

Haluan puhua teille tänään luottamuksesta ja ennen kaikkea siitä, mitä voimme tehdä sen vahvistamiseksi kansalaisten Euroopassa.

Teen näin tietenkin toimielimeni ”havaintoikkunan” perusteella.

Euroopan oikeusasiamies on tavallaan etuoikeutettu seurantakeskus, joka seuraa, miten EU:n toimielimet vaikuttavat kansalaisten jokapäiväiseen elämään.

Ja se, mitä näemme, kun katsomme tästä ikkunasta, ei ole vain sääntöjä, menettelyjä tai päätöksiä. Näemme ihmisiä.

Kansalaiset konkreettisine ongelmineen etsivät meitä. Usein tietämättä oikeudellista kehystä, hallitsematta eurooppalaisten prosessien monimutkaisuutta, jota ohjaavat vain yksinkertaiset vakaumukset: että heitä on kohdeltava oikeudenmukaisesti, että heidän huolenaiheensa ansaitsevat tulla kuulluiksi ja että heillä on oikeus saada vastaus.

Ja ehkä juuri tässä toimielinten uskottavuutta koskeva kysymys saa kaikkein konkreettisimman ulottuvuuden. Koska niille, jotka ovat toisella puolella, toimielin ei ole abstraktio. Kyse on saamastasi päätöksestä, saamastasi vastauksesta, kohtaamastasi menettelystä ja viime kädessä siitä, miten sinua kohdellaan.

Juuri tästä suorasta yhteydenpidosta ihmisiin – siitä, mitä he elävät, heidän kohtaamistaan vaikeuksista ja tavasta, jolla he tuntevat käytännössä EU:n toimielinten läsnäolon – haluan tarkastella edessä olevia haasteita.

Viimeisen kuuden vuoden aikana olemme kokeneet merkittäviä historiallisia tapahtumia: pandemia, täysimittaisen sodan paluu Euroopan mantereelle ja niiden sääntöjen noudattamisen asteittainen heikkeneminen, joilla on vuosikymmenten ajan pyritty jäsentämään kansainvälistä järjestystä.

Samaan aikaan planeettamme on kärsinyt tuhoisista kuivuuksista, metsäpaloista ja tulvista. julkiseen tilaan on tulvinut disinformaatiota ja salaliittoteorioita; ja ihmiset ja yritykset ovat joutuneet selviytymään suurten teknologisten muutosten – erityisesti tekoälyn – syvällisistä sosiaalisista ja taloudellisista seurauksista.

Muutoksen ja epävakauden leimaama maailma ei tietenkään ole uusi asia. Ihmiskunta on kokenut valtavia turbulenssijaksoja koko historiansa ajan.

Mikä todella erottaa tämän aikakauden?

Mielestäni se ei sinänsä ole muutos. Mutta pikemminkin se on nopeus ja monimutkaisuus, jolla tämä muutos tapahtuu tänään.

Tämä asettaa uusia haasteita hyvälle hallinnolle.

Sosiaalinen ja teknologinen kehitys on kiihtynyt vuosisatojen ajan. Mutta viime vuosina näyttää siltä, että olemme saavuttaneet käännekohdan: Aika, jolloin muutoksen nopeus ja monimutkaisuus alkavat testata perinteisten hallintotapojen rajoja.

Ja tässä on ehkä yksi aikamme suurista paradokseista: Demokraattista päätöksentekoa ja hyvän hallintotavan järjestelmiä – jotka on suunniteltu harkituiksi, osallistaviksi ja keskusteleviksi – kehotetaan reagoimaan maailmaan, joka etenee yhä nopeammin.

Elämme näin ollen yhä monimutkaisemmassa tilanteessa, erityisesti hallinnollisella – tai, jos haluatte, byrokraattisella – tasolla. Nopeuden lisäksi päätökset ovat teknisempiä, prosessit yhteenliitetympiä ja kansalaisten ja organisaatioiden odotukset korkeammat.

Nopean muutoksen ja ahdistuksen skenaariossa julkisten ja yksityisten laitosten vakaus riippuu yhä enemmän niitä ohjaavien periaatteiden selkeydestä ja niiden omaksumien käytäntöjen laadusta.

Ja tässä etiikka saa uuden merkityksen.

Koska kun maailma muuttuu nopeammin kuin säännöt voivat pysyä, emme voi odottaa, että jokaisessa tilanteessa on aina normi.

Tarvitsemme periaatteita, jotka ohjaavat päätöksiä, kun sääntöjä ei vielä ole. Tarvitsemme vastuuta, kun vastaus ei ole ilmeinen. Ja tarvitsemme rehellisyyttä, kun oikea valinta ei välttämättä ole sopivin.

Euroopan unionin säännöistä, mekanismeista ja rakenteista on puhuttu paljon. Kaikki tämä on tietenkin välttämätöntä. Mutta käytännössä se, mikä vaikuttaa eniten, on kulttuuri, joka ohjaa päätöksiä.

Eettinen ulottuvuus ei ole lisäkysymys. Sen on oltava päätöksen taustalla.

Erikoistuneemmassa ja keskinäisriippuvaisemmassa maailmassa julkisen ja yksityisen sektorin välinen raja on läpäisevämpi. Julkiset politiikat perustuvat usein yhteistyöhön yksityisten tahojen kanssa, ja jotta tämä suhde toimisi, tarvitaan tervettä yhteistyötilaa, joka perustuu selkeisiin sääntöihin ja yhteisiin arvoihin.

Vahvistan yhtä ajatusta: lahjomattomuutta koskevia vaatimuksia ei ole olemassa ainoastaan yleisen edun suojelemiseksi. Ne suojaavat myös yksityisiä etuja ja ovat välttämättömiä luottavien, vakaiden ja ennakoitavien suhteiden rakentamiseksi näiden kahden välillä.

Ne vähentävät riskejä ja välttävät yllätyksiä, jotka, kuten kirjanpitäjät tietävät, ovat harvoin hyviä, kun ne esiintyvät tarkastuksessa.

Kun tämä kehys on hyvä, kaikki hyötyvät siitä: instituutioista tulee uskottavampia, yritykset kestävämpiä ja kansalaiset luottavaisempia järjestelmän toimintaan.

Selkeät säännöt antavat sille vakautta, mutta myös – ja korostan vielä kerran – käyttäytyy. Tästä yhdistelmästä syntyy todellinen rehellisyyden kulttuuri.

Koska erityisesti nykymaailmassa oikeudellinen kehys voi tuskin ennakoida kaikkia tilanteita. Ja siksi se ei voi korvata tuomitsemista, vastuuta ja eettistä järkeä, jota ei aina ole kirjoitettu, vaan jonka on ohjattava niitä, jotka päättävät.

Siinä ne periaatteet paljastetaan. Tämä on myös se, missä luottamus on saavutettu.

Kun päätät selittää päätöksen, vaikka se ei ole pakollinen.

Kun ennakoit mahdollisen eturistiriidan, sen sijaan, että odottaisit sen muodostuvan ongelmaksi.

Kun johdonmukaisuus on parempi kuin mukavuus.

Toimielinten legitimiteetti perustuu juuri tähän johdonmukaisuuteen, joka toistuu ajan mittaan.

Työni avulla pyrin myös tunnistamaan tämän johdonmukaisuuden ja vahvistamaan sitä. Työssäni tarkastellaan paitsi sitä, mitä laissa sanotaan, myös sitä, miten säännöt johtavat päätöksiin ja käyttäytymiseen käytännössä.

Jos etiikka määrittelee päätösten taustalla olevan kulttuurin – todellisen luottamuksen haarniskan – haluan nyt puhua kansalaisten osallistumisesta päätöksentekoon.

Itse asiassa Euroopan unioni ei ole vain institutionaalinen hanke. Se on myös jäsenprojekti.

Ja tämä jäsenyys ei automaattisesti tule sopimuksista. Se rakentuu, kun kansalaiset kokevat voivansa osallistua, että heitä kuullaan ja että heidän äänellään voi olla merkitystä.

Osallistumisessa ei ole kyse vain äänestämisestä.

On kyettävä ymmärtämään, miten päätökset tehdään. Se tarkoittaa tiedon ja asiakirjojen saatavuutta. Se etsii helposti saatavilla olevia prosesseja ja uskottavia kanavia osallistua, kyseenalaistaa ja tulla kuulluksi.

Avoimuus on näin ollen perusarvo, eikä julkisen tiedon saatavuus voi olla pelkkä hallinnollinen muodollisuus. Se on oikeus. Se on edellytys tietoon perustuvalle osallistumiselle ja viime kädessä luottamukselle päätöksiin.

Julkisen kuulemisen käynnistäminen tai osallistumismekanismin perustaminen ei puolestaan riitä. Näiden välineiden on oltava uskottavia ja johdonmukaisia. Kansalaisten on ennen kaikkea voitava ymmärtää, että heidän panoksensa on todella otettu huomioon lopputuloksesta riippumatta.

Koska osallistuminen ei välttämättä tarkoita sitä, että näemme asemamme vallitsevan. Se tarkoittaa, että tiedämme, että meitä on kuultu, että perustelumme on otettu huomioon ja että henkilö, joka päättää, pystyy selittämään, miksi he ovat kulkeneet tietyn polun.

Merkittävä osa Euroopan oikeusasiamiehen työstä on nimenomaan sen tarkastaminen, että nämä tiedonsaanti- ja osallistumisväylät todella pysyvät avoimina – ja että prosessit toteutetaan avoimella, oikeudenmukaisella ja asianmukaisella tavalla.

Eurooppalainen identiteetti muodostuu suurelta osin instituutioiden ja yhteiskunnan välisestä jatkuvasta vuorovaikutuksesta.

Osallistumisen vahvistamisessa ei siis ole kyse vain demokraattisesta laadusta. Se on myös edellytys yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistamiselle.

Siihen liittyy helpommin lähestyttäviä prosesseja. Selkeämpi kieli. Kyse on aidosta halukkuudesta kuunnella ja pohtia erilaisia kannanottoja – myös silloin, kun ne ovat kriittisiä tai vaikeasti mukautettavia.

Tiedämme, että EU:n toimielimet toimivat nykyään tilanteessa, joka edellyttää nopeita ja tehokkaita päätöksiä. Haasteena on vastata tähän vaatimukseen luopumatta ominaisuuksista, jotka antavat legitimiteetin EU:n päätöksentekoprosessille: läpinäkyvyys, näyttö ja osallisuus.

Jännitys, joka ei katoa. Sitä voidaan kuitenkin hallinnoida perussopimusten perusperiaatteiden ja -arvojen valossa.

Myös tässä tasapainossa – päätöksenteon ja kuuntelemisen tarpeen välillä – on kyse kyvystä säilyttää lahjomattomuus ja vahvistaa luottamusta toimielimiin ja Euroopan yhdentymishankkeeseen.

Tässä avoimuuden, osallistumisen ja tehokkuuden tasapainossa nousee esiin uusi kysymys: tekoäly.

Jos etiikka määrittää kulttuuria, johon päätökset ja osallistuminen perustuvat, ja määrittää, ketkä osallistuvat – tai voivat osallistua – näihin päätöksiin, tekoäly tuo meille uuden ulottuvuuden samaan luottamukseen: miten instituutiot käyttävät teknologioita, jotka muuttavat itse päätöksentekoa.

Automatisoitujen järjestelmien lisääntyvä käyttö sekä julkisella että yksityisellä sektorilla herättää uusia kysymyksiä. Ei vain teknisiä, vaan myös oikeudellisia ja eettisiä kysymyksiä.

Miten voimme varmistaa, että päätökset ovat ymmärrettäviä?

Miten voimme varmistaa, että ne eivät lisää eriarvoisuutta?

Miten ylläpidetään vastuullisuutta automaation lisääntyessä?

Vastaus ei ole vain tekniikka. Se on tavalla, jolla kehystämme sen.

Tarvitsemme järjestelmiä, jotka on suunniteltu alusta alkaen selkeiden periaatteiden pohjalta: perusoikeuksien kunnioittaminen, ihmisen suorittama valvonta ja valvontamahdollisuus.

Tämä edellyttää valmistautuneita ammattilaisia, valppaita instituutioita ja – mikä ehkä tärkeintä – kulttuuria, joka ei epäröi esittää vaikeita kysymyksiä. Jopa silloin, kun vastaukset eivät ole välittömiä…or erityisen mukavia.

Tekoäly ei siis korvaa toimielinten vastuuta. Sen sijaan se tekee siitä entistä vaativampaa. Ja se velvoittaa meidät varmistamaan, että työkalujen muuttuessa emme unohda periaatteita, joiden tulisi ohjata päätöksiä.

Hyvät naiset ja herrat,

Nopeutetun muutoksen yhteydessä voi olla houkuttelevaa etsiä nopeita ratkaisuja.

Julkisten tai yksityisten instituutioiden vahvuus riippuu kuitenkin edelleen hyvin konkreettisista tekijöistä: sääntöjen selkeys, käytäntöjen johdonmukaisuus ja vastuuvelvollisuus päätöksissä. Se riippuu myös vakavuudesta ja rehellisestä viestinnästä.

Juuri tämä kyky toimia periaatteiden mukaisesti todella testaa instituutioita – erityisesti silloin, kun olosuhteet tekevät valinnoista vaativampia.

Tässä teidän roolinne kirjanpitäjinä risteää niin suoraan julkisten laitosten roolin kanssa.

Varmistamalla kurinalaisuuden, läpinäkyvyyden ja luotettavuuden palvelemilleen yrityksille, organisaatioille ja yksityishenkilöille ne edistävät vakaampaa ja ennakoitavampaa taloudellista ympäristöä. Ne parantavat myös, ehkä vähemmän näkyvästi, sen julkisen tilan laatua, jossa me kaikki toimimme.

Pohjimmiltaan tämä on jaettu vastuu.

Vastuu, joka rakentuu päivittäin, usein kaukana valokeilasta, mutta jolla on hyvin konkreettisia vaikutuksia siihen, miten kansalaiset suhtautuvat toimielimiin, yrityksiin ja itse Eurooppa-hankkeeseen.

Koska loppujen lopuksi juuri konkreettisissa päätöksissä periaatteet lakkaavat olemasta sanoja ja niistä tulee luottamusta.

Kiitos.