Hyvät kollegat

On hienoa olla täällä. Haluan aluksi esittää vilpittömät kiitokseni tästä kutsusta neuvoston oikeudellisen yksikön pääjohtajalle Emer Finneganille sekä viestinnän ja tiedotuksen pääosaston pääjohtajalle Preben Aamannille.

Seuraavien 20 minuutin aikana jaan mielelläni ajatuksiani ja näkemyksiäni Euroopan oikeusasiamiehenä seminaarin keskeisistä aiheista sekä erityiskysymyksestä eli asiakirjojen saatavuudesta. Sen jälkeen vastaan mielelläni kysymyksiisi.

Ennen kuin teen niin, haluan kuitenkin korostaa tämänkaltaisten tapahtumien merkitystä keskusteltaessa keskenämme ja pohdittaessa hyvän hallinnon edistämistä. Seminaari on osoitus paitsi sisäisestä sitoutumisesta tutustumispyyntöjen käsittelyn hiomiseen myös EU:n toimielinten laajemmasta halukkuudesta parantaa jatkuvasti hallinnollisia menettelyjä kansalaisten eduksi.

Tällainen itsensä kehittämisen refleksi resonoi yhä kaoottisemmassa ja epävarmemmassa maailmassa, maailmassa, jossa monet ihmiset tuntevat olevansa kuulemattomia tai edustusta vailla. Se osoittaa, että EU:n julkiset toimielimet ovat edelleen sitoutuneet parantamaan kansalaisten elämää ja suojelemaan heidän perusoikeuksiaan, tässä tapauksessa asiakirjojen julkista saatavuutta.

Asiakirjojen saatavuuden parantamisella ja tietojen antamisella on erityisen tärkeä rooli kansalaisten luottamuksen ansaitsemisessa ja säilyttämisessä demokraattisessa yhteiskunnassa.

Demokratia loppujen lopuksi riippuu hallittujen jatkuvasta suostumuksesta, ja tämä suostumus edellyttää tietoa ja selkeää ymmärrystä siitä, miten päätökset tehdään.

Emme voi odottaa kansalaisten hyväksyvän julkisten instituutioidensa toimia ilman, että he saavat selville, mitä nämä instituutiot tekevät ja miksi heidän näkemyksiään ei kysytty tai harkittu. Yksinkertaisesti sanottuna, kun tehdään tärkeitä päätöksiä, ihmiset haluavat tietää, kuka oli pöydässä, mitä todisteita tarkasteltiin ja kenen puolesta.

Uskon suurimmaksi osaksi, että EU:n toimielimet tekevät hyvää työtä tiedottaessaan kansalaisille. Tiedämme kuitenkin kaikki, että nykyinen järjestelmä, joka virallistettiin vuonna 2001 antamalla asetus (EY) N:o 1049, ei ole vielä läheskään täydellinen, kuten virastoni aikaisemmat tutkimukset osoittavat.

On aukkoja ja kasvavia halkeamia, jotka ovat enemmän kuin näkyviä ja voivat vaikuttaa koko avoimuusrakenteen vakauteen. Yksi 1049-kehyksen yleisen vakauden näkyvimmistä heikkouksista on epäilemättä se, että lähes kaikki IBOA:t – tietenkin jotkut enemmän kuin toiset – kohtaavat haasteita, jotka liittyvät tietojen jakamiseen ja kansalaisten pyyntöihin vastaamiseen oikea-aikaisesti.

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten asetus suunniteltiin paperipolkujen, fyysisten arkistojen ja analogisten prosessien maailmaan. Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin toimimme aikakaudella, jossa digitaaliset järjestelmät hallitsevat lähes kokonaan jokapäiväistä elämäämme ja työtämme, jossa neuvottelut voivat tapahtua tekstiviestien välityksellä, jossa hallinto nojaa yhä enemmän tietovirtoihin, jotka eivät jätä perinteistä paperijälkeä jälkeen, ja jossa päätöksiä voidaan jopa tehdä algoritmeilla.

EU:n hallinnon toimintatapa on muuttunut perusteellisesti ja peruuttamattomasti. Kukaan ei palaa paperipohjaiseen maailmaan.

Digitaaliset ja tekoälyavusteiset välineet ovat muuttaneet tapaa, jolla päätökset tehdään, kun taas tiedonhallinta on siirtynyt siitä, että sitä valvovat yksinomaan instituutiot, siihen, että yritysmaailma ja ulkoiset sidosryhmät otetaan yhä enemmän mukaan.

Kysymys, joka meidän on kysyttävä itseltämme, on: voiko 25 vuotta sitten luotu avoimuuskehys edelleen johtaa vastuuvelvollisuuteen uudella digitaalisella ja tekoälykeskeisellä aikakaudellamme?

EU:n tuomioistuin ja Euroopan oikeusasiamies ovat vuosien mittaan kehittäneet huomattavan määrän oikeuskäytäntöä ja oikeusasiamiestä, jotka liittyvät erityisesti digitalisaation aiheuttamiin uusiin oikeudellisiin ja tosiseikkoihin liittyviin haasteisiin, kun on kyse yleisön tiedonsaantioikeutta koskevan perusoikeuden käyttämisestä.

Asiakirjan käsitteen laajasta tulkinnasta sen poikkeusten muuttuviin rajoihin tilintarkastustuomioistuimen tuomioilla ja virastoni suosituksilla ja parannusehdotuksilla on pyritty mukauttamaan esidigitaalista kehystä tämän päivän todellisuuteen.

Tämä mukautus ei kuitenkaan ole missään vaiheessa osoittautunut kiistanalaisemmaksi tai seurauksellisemmaksi kuin itse asiakirjan käsitteen uudelleenarvioinnissa. Asiakirjan käsitteen oletettiin kerran olevan itsestään selvä, mutta se on nyt keskeisellä sijalla joissakin merkittävimmissä keskusteluissa EU:n avoimuuslainsäädännössä.

Juuri tähän keskityn tänään: siitä, miten tästä yksinkertaisesta keskeisestä käsitteestä on tullut taistelukenttä määriteltäessä tiedonsaantioikeuden laajuutta ja tehokkuutta digitaalisella aikakaudella.

Asetuksessa määritellään asiakirja siten, että se on tarkoituksellisesti valittu selviytymään muutoksesta: kaikki toimielimen vastuualueeseen kuuluviin politiikkoihin, toimintaan ja päätöksiin liittyvä sisältö – riippumatta siitä, mitä välinettä, paperia, sähköistä materiaalia, ääntä tai kuvaa se käyttää.

25 vuotta myöhemmin tämä valinta näyttää lähes profeetalliselta. Määritelmää ei ole tarvinnut kirjoittaa uudelleen. Se, mikä on muuttunut, on kaikki sen ympärillä: miten toimielimet viestivät, miten ne tallentavat tietonsa ja yhä useammin kuka – tai mikä – laatii päätöksensä.

Mikä siis lasketaan asiakirjaksi, kun viestintä itsessään on muuttunut digitaaliseksi? Mitä pääsy tarkoittaa, kun päätös on osittain koneellisesti muotoiltu? Ja vielä yksi kysymys nousee esiin: Miten voidaan varmistaa, että EU:n toimia – olivatpa ne lainsäädännöllisiä, poliittisia tai puhtaasti hallinnollisia – ei toteuteta asiakirja-aineiston ja siihen liittyvien suojatoimien ulkopuolella ja siten vältytään vastuuvelvollisuudelta?

Aloita yksinkertaisimmasta tapauksesta: sähköposti tai tekstiviesti. Periaate, jota meidän on sovellettava johdonmukaisesti, on se, että sisältö ratkaisee, ei media. Tämän periaatteen soveltamiseksi on kuitenkin ensin pidettävä mielessä neljä erillistä mutta olennaista käsitettä.

Tehdään asia selväksi. Asiakirjan sisältö, rekisteröinti, säilyttäminen ja oikeus tutustua asiakirjaan ovat neljä eri käsitettä, vaikka ne liittyvätkin erottamattomasti toisiinsa.

Sisältö on se, mitä todellisuudessa kirjoitetaan (verbi ”kirjoittaa” määritellään kuitenkin käsin, kirjoittamalla näppäimistölle ja sanelemalla ääniviesti). Se on itse substanssi, ja se on olemassa sillä hetkellä, kun se luodaan, riippumatta siitä, mitä instituutio myöhemmin päättää tehdä sen kanssa. Se, pidetäänkö kyseistä sisältöä asiakirjana, riippuu siitä, mihin se liittyy – ja tämä on oikeudellinen kysymys. Toisin sanoen sisällön olemassaolo ei riipu mistään hallinnollisesta valinnasta, kuten siitä, onko joku päättänyt rekisteröidä sen virallisesti, säilyttää sen jossain ”yksityisessä paikassa” tai poistaa sen myöhemmin.

Rekisteröinti on toimielimen sisäinen toimi, jolla kyseinen sisältö arkistoidaan sen kirjanpitojärjestelmiin. Tämä on seurausta siitä, että sisältö katsotaan asiakirjaksi, mutta ei koskaan asiakirjan olemassaolon ennakkoedellytykseksi.

Säilyttäminen on erillinen ja käytännöllinen jatkokysymys siitä, kuinka kauan kyseinen sisältö on saatavilla, kun päätöstä sen rekisteröimisestä asiakirjaksi ei ole tehty: Päiviä, vuosia tai ei ollenkaan.

Ja lopuksi, oikeus tutustua asiakirjaan on institutionaalinen valinta julkistaa asiakirja kokonaan tai osittain tai olla julkistamatta sitä.

neljä erillistä käsitettä; Neljä potentiaalista vikakohtaa.

Tämä saattaa kuulostaa teoriassa itsestään selvältä. Käytännössä asia on riitautettu jälkikäteen. Institutionaalisesta rekisteröinnistä ja tietojen säilyttämisestä on tullut todellinen haaste EU:n avoimuuskehykselle.

Suuri osa siitä, mitä aion lyhyesti kuvata, koskee pohjimmiltaan laitoksia, jotka käsittelevät yhden elementin – yleensä rekisteröinnin – puuttumista ikään kuin se poistaisi kolme muuta elementtiä. Näyttää siltä, että asiakirja ei ole asiakirja sen sisällön vuoksi vaan pelkästään siksi, että joku päättää rekisteröidä sen.

Esimerkkejä.

Toimittaja pyysi tekstiviestejä komission puheenjohtajan ja lääkealan toimitusjohtajan välillä, kun koko maailma seurasi rokoteneuvotteluja. Seuranneessa haussa etsittiin vain sitä, mikä oli jo rekisteröity, eli sen tarkoituksena ei ollut löytää sitä, mitä siltä pyydettiin. Toimistoni totesi hallinnollisen epäkohdan, ja kyseinen asia päätyi lopulta unionin yleiseen tuomioistuimeen, joka vahvisti, että toimielimet eivät voi evätä asiasisällöltään oikeutta tutustua hallussaan oleviin asiakirjoihin, koska ne eivät ole rekisteröineet toimintaansa liittyviä asiakirjoja.

Toimistoni käynnisti jo tänä vuonna kyselyn, joka koski valtionpäämiehen komission puheenjohtajalle lähettämää tekstiviestiä kauppaneuvotteluista. Kyse on tapauksesta, joka koskee katoavia viestejä, kyberturvallisuuspolitiikkaa ja tietojen kirjaamista kerralla.

Kun laitokset pitävät rekisteröintiä ennakkoedellytyksenä asiakirjan määrittelylle ja siten sen olemassaololle, ne saattavat – ainakin tekstiviestien osalta – luoda harmaita vastuuvyöhykkeitä, joilla kriittiset päätökset eivät välttämättä jätä jälkeäkään jälkeen.

Tässä ei ole kyse instituutioiden epäluottamuksesta ja nykyaikaisten digitaalisten välineiden käyttöönotosta. Älypuhelimissa on katoavia viestejä todellisista syistä – kyberturvallisuuden ja sellaisten virkamiesten suojelun vuoksi, jotka ovat nykyään todellisia kohteita. Toimistoni on aina korostanut, että avoimuus ja turvallisuus eivät ole vastakohtia. Perustelut eivät kuitenkaan voi mennä toisin päin: toimielin ei voi antaa turvallisuusarkkitehtuurin päättää hiljaa, mikä asiakirja on alun perin. Jos sisältö on merkityksellistä EU:n politiikan ja toiminnan tai päätöksentekoprosessin kannalta, sen olisi säilyttävä riittävän kauan, jotta sitä voidaan arvioida riippumatta siitä, minkä kanavan kautta se on kulkenut.

Kyse on pohjimmiltaan vastuuvelvollisuudesta ja siitä, miten hallitsemme siirtymistä analogisesta hallinnosta digitaaliseen hallintoon ja siitä eteenpäin. Hallinto, joka omaksuu nykyaikaiset työkalut, ei voi missään tapauksessa päätyä vähemmän vastuuvelvolliseksi. Siirtymä on periaatteellinen.

Nämä periaatteet konkretisoituvat juuri säilyttämisessä. Asiaankuuluvan sisällön – joka on luotu ja vaihdettu virallisessa ominaisuudessa – säilyttäminen kohtuullisen ajan ei ole byrokraattista varovaisuutta. Juuri tämä mahdollistaa jäljitettävyyden, asianmukaisen tietojen kirjaamisen, toimielimen toiminnan ennakoitavuuden eikä mielivaltaisuuden ja todellisen valvonnan, olipa se sitten viraston, yhteisöjen tuomioistuimen tai yleisön itsensä suorittamaa. Ilman sitä mikään näistä asioista ei voi toimia, olivatpa muut puitteet miten hyvin suunniteltuja tai varustettuja tahansa.

On myös yksi asia, josta emme mielestäni voi tehdä kompromisseja. Kun asiakirjaa tai sen sisältöä on pyydetty tai asiakirjoihin tutustumista koskeva päätös riitautettu, se on säilytettävä – automaattisesti ja riippumatta siitä, mitä toimielin lopulta päättää siitä, onko se luovutettava. Vasta sitten voidaan keskustella, hakea muutosta ja tarkastella uudelleen kysymystä oikeudesta tutustua tällaiseen asiakirjaan. Se, mitä ei pitäisi koskaan tapahtua, on se, että kyseinen asiakirja yksinkertaisesti lakkaa olemasta keskustelun aikana, kun uudelleentarkastelu on käynnissä.

Se ei voi olla hyvää hallintoa, jos päädymme vastuuvapaisiin vyöhykkeisiin – kun mikään ei selviä niin kauan, että se voitaisiin tarkastaa, olipa se suunniteltua tai vahingossa tapahtunutta. Hallinto, joka voi tehdä omasta käyttäytymisestään tarkistamattoman omien rekisteröinti- tai säilytysasetustensa ajoituksen mukaan, ei ole vastuussa missään merkityksellisessä merkityksessä.

Ja koska keskitymme teknologian vaikutuksiin, minun on myös kiinnitettävä huomionne toiseen kysymykseen, joka alkaa vasta kohdata: mitä tapahtuu, kun päätös, luonnos tai yhteenveto on laadittu tekoälyn avulla?

Tässä aukot ovat kärjistyneitä. Asetus annettiin olettaen, että sen soveltamisalaan kuuluvat "asiakirjat" ovat ihmisen tuottamia. Näin ei ole enää täysin. Tekoälyavusteisella päätöksenteolla – esimerkiksi viisumien automaattisella käsittelyllä tai algoritmisilla sääntelyvälineillä – ei voida tuottaa lainkaan noudettavissa olevia asiakirjoja.

Kun algoritmit auttavat lakien laatimisessa tai sääntelypäätösten tekemisessä, joskus ei ole olemassa "asiakirjaa", jota pyytää. Koska tuomioistuimen oikeuskäytännössä vahvistetaan, että tietokantaotteet katsotaan asiakirjoiksi vain, jos on olemassa esiohjelmoituja hakuja, tekoälytuotokset, joista ei jää mitään kiinteää tietuetta, voivat jäädä kokonaan asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle.

Toimistoni ei ole vielä saanut tätä koskevaa valitusta. Mutta emme ole odottaneet yhtä. Tutkiessaan, miten komissio päättää käyttää tekoälyä, tilintarkastustuomioistuin totesi, että läpinäkyvyys ja yleisön osallistuminen eivät voi olla jälkikäteisajattelua tekoälyjärjestelmissä, vaan ne on suunniteltava alusta alkaen.

Laitosten on tiedettävä ja pystyttävä selittämään, miksi tekoälyväline tuotti tuotoksen, jonka se tuotti. Henkilökuntaa on koulutettava kyseenalaistamaan tekoälyehdotuksia, ei pelkästään vahvistamaan niitä. Ja jos tekoäly on avustanut päätöksessä tai vastauksessa, yleisölle olisi kerrottava – ei haudattu alaviitteeseen, vaan todettiin selvästi: Tutkimusta, kirjoittamista tai jotain muuta.

Tämä on selvästi käynnissä, mutta on tärkeää olla tietoinen.

Tähän asti on ollut kyse siitä, että reagoi hyvin, kun joku kysyy.

Toinen merkittävä ratkaisu asiakirjojen saatavuuteen liittyvään työmäärään ja resurssikysymykseen on tämän päivän toinen keskeinen aihe – ennakoiva avoimuus.

Viime vuosina EU:n päätöksenteko on laajentunut monille uusille aloille tai vanhoille alueille uusilla tavoilla – puolustus, kansainvälisen kaupan puitteet, energia- ja elintarviketurva, digitaalinen suvereniteetti, kaikki alat, joista ihmiset välittävät syvästi ja joilla he haluavat vaikuttaa. Tuloksena on ollut ja tulee olemaan tiedon kysynnän kasvu.

Myönnän, että kuten tekoälyn kohdalla – eli saavutettavuuden parantamisen osalta – myös tämä on vaikeuttanut työtänne. On kuitenkin tärkeää, ettei kokonaiskuvaa unohdeta. Se, mitä teemme EU:n toimieliminä, on ratkaisevan tärkeää kansalaisten oikeuksien ja unionin demokraattisen elämän ylläpitämiseksi.

Näissä olosuhteissa voimakkaat investoinnit ennakoivaan avoimuuteen voivat paitsi lisätä toimielinten avoimuutta ja vastuuvelvollisuutta kansalaisten silmissä myös auttaa vähentämään tiedonsaantipyyntöjen käsittelystä aiheutuvaa hallinnollista taakkaa.

On tärkeää, että EU:n toimielimet, elimet ja laitokset ennakoivat toistuvia tai ennakoitavissa olevia pyyntöjä. Jos toimielin esimerkiksi vastaanottaa säännöllisesti samantyyppisiä asiakirjoja koskevia pyyntöjä, sen olisi harkittava mahdollisuutta julkaista ne ennakoivasti sen sijaan, että se käsittelisi yksittäisiä pyyntöjä toistuvasti.

Olen iloinen voidessani todeta, että olemme vuosien mittaan nähneet todellista edistystä tällä rintamalla, nimittäin komissiossa ja neuvostossa.

Myönteisten seikkojen lisäksi olemme kuitenkin nähneet joitakin hämmentäviä tapauksia, joissa avoimuuden lisääminen ja ehkä ennakoivampi avoimuus oli perusteltua, mutta sitä ei tarjottu.

Toimistoni käsitteli esimerkiksi tutkimusta, jossa komissio kieltäytyi antamasta tutustuttavaksi erilaisia asiakirjoja, jotka koskivat kahden jäsenvaltion elpymis- ja palautumistukivälineen mukaisten kansallisten suunnitelmien arviointia. Se väitti, että tietojen ilmaiseminen voisi heikentää paitsi EU:n myös asianomaisten jäsenvaltioiden finanssi-, raha- tai talouspolitiikkaa. Kun komissio kuuli niitä, nämä kaksi maata eivät kuitenkaan olleet havainneet mitään riskiä. Lisäksi ne toimittivat myöhemmin kantelijalle asiakirjoja elpymis- ja palautumistukivälinettä koskevista suunnitelmistaan vastauksena kansallisiin asiakirjoihin tutustumista koskeviin pyyntöihin.

Hiljattain tilintarkastustuomioistuin havaitsi tapauksen, jossa komissio kieltäytyi noudattamasta tilintarkastustuomioistuimen suositusta siitä, että erittäin suuri sosiaalisen median alusta julkistaisi raportin siitä, onko se EU:n digitaalisten sääntöjen mukainen. Käyttöoikeutta koskevan pyynnön käsittelyyn liittyi useita ongelmia, mutta tässä keskustelussa on mielenkiintoista huomata, että kyseinen foorumi oli julkistanut kertomuksen, vaikkakin poistoin, siihen mennessä, kun tilintarkastustuomioistuin antoi suosituksensa.

Myönnän, että eri toimielimillä tai organisaatioilla voi olla eriäviä mielipiteitä tietojen julkistamisesta, mutta tämäntyyppisten epäjohdonmukaisuuksien pitäisi oikeuttaa nykyisten avoimuuskäytäntöjen uudelleentarkastelu.

Kansalaisten on vaikea ymmärtää esimerkiksi sitä, miksi EU:n toimielimet eivät paljasta muualla jo julkaistuja asiakirjoja ennakoivasti tai vastauksena asiakirjoihin tutustumista koskevaan pyyntöön.

Tämä edellyttää paitsi politiikan muuttamista myös ajattelutavan muuttamista. Tietyissä tilanteissa minusta vaikuttaa siltä, että avoimuus nähdään toiminnan esteenä – että se jotenkin heikentää päätöksentekoa tai toimielinten tai jäsenvaltioiden mahdollisuuksia löytää kompromisseja.

Meidän olisi muistettava, että demokraattisessa unionissamme avoimuus on se, mikä todella mahdollistaa toiminnan. Näin varmistetaan, että lainsäädäntöä ei tehdä ainoastaan kansalaisten hyväksi vaan myös heidän kanssaan. Se on se, mikä viime kädessä antaa lainsäädännälle sen legitimiteetin.

Asetus 1049/2001 on osoittautunut joustavaksi. Resilienssi ei kuitenkaan ole sama asia kuin tehokkuus. Kehys, josta on nyt tullut erittäin riippuvainen tapauskohtaisista oikeudenkäynneistä päätettäessä, onko tekstiviesti asiakirja, onko tekoälytuotos saatavilla tai miten tekoälyavusteinen päätös olisi selitettävä, ei ole oikeudellinen kehys, johon kansalaiset voivat luottaa millään varmuudella.

Ennen kuin vastaan kysymyksiinne, haluan käsitellä yhtä asiakirjojen saatavuuden tulevaisuuteen liittyvää keskeistä näkökohtaa eli tarvetta tarkistaa asetusta.

Myönnän, että tämä näkemys voi olla hieman kiistanalainen, mutta uskon, että on tullut aika käydä keskustelua.

Meillä on asetus, joka on nyt neljännesvuosisadan vanha ja joka on suunniteltu tietoympäristöä varten, joka on muuttunut tunnistamattomaksi. Myös EU:n päätöksenteko on kehittynyt tavalla, jota olisi ollut vaikea ennakoida vuosisadan vaihteessa.

Vaikka suuri osa laista saattaa vielä näyttää hyvältä paperilla, meidän on myönnettävä, että se ei toimi niin kuin sen pitäisi. Olen jo puhunut uusiin teknologioihin liittyvistä haasteista, mutta on muitakin ongelmia.

Esimerkiksi virastoni tekemät tutkimukset osoittavat, että pääsyä koskevien pyyntöjen ja uudistettujen hakemusten käsittelyn lakisääteisiä määräaikoja ei useinkaan noudateta. Kun ja jos oikeus tutustua asiakirjoihin lopulta myönnetään, saadut asiakirjat voivat usein olla vanhentuneita – toimittajille, tutkijoille ja kansalaisille, jotka haluavat vaikuttaa EU:n päätöksentekoon. Tämä ei ole hyvää hallintoa eikä tehokasta valvontaa.

Kysymys on myös siitä, miten poikkeuksia käytetään. Asetuksessa 1049 säädetään useista poikkeuksista, joilla evätään tai osittain evätään oikeus tutustua tiettyihin asiakirjoihin. Ne ovat olemassa pätevistä syistä, mutta niitä tulkitaan usein aivan liian laajasti. Oikeusasiamiehen aiemmissa tutkimuksissa olemme nähneet, että EU:n toimielimet käyttävät epämääräisiä, abstrakteja ja perusteettomia perusteluja poikkeusten soveltamiseksi. Olemme myös nähneet niiden käyttävän perusteluja, jotka unionin tuomioistuin on jo hylännyt, kuten sitä, että tietojen ilmaiseminen johtaisi ulkoiseen painostukseen tai yleiseen väärintulkintaan.

Lisään vielä, että nykyisessä järjestelmässä kansalaisille aiheutuva taakka saada asiakirjoja, joihin heillä on oikeus, on käymässä yhä kohtuuttomammaksi . Toimielimet käsittelevät edelleen liian usein pyyntöjä riskienhallinnan näkökulmasta, mikä edellyttää, että kansalaiset löytävät tuomioistuimen aiemmat tuomiot, oikeusasiamiehen tutkimusten tulokset ja toimielinten sisäiset ohjeet ja/tai mainitsevat ne vain esittääkseen asiansa.

Tämä ei ole lainsäädännön mukaista eikä lisää avoimuutta. EU:n lainsäädännön asiantuntijan ei pitäisi joutua pyytämään tosiasiallisesti oikeutta tutustua EU:n hallinnon hallussa oleviin asiakirjoihin. Tai olla riippuvainen kantelun tekemisestä oikeusasiamiehelle tai kanteen nostamisesta unionin yleisessä tuomioistuimessa. Molemmat reitit ovat aikaa vieviä, resurssi-intensiivisiä ja oikeudellisesti monimutkaisia.

Kaiken kaikkiaan nykyinen järjestelmämme ei ole täysin selkeä – ei ainoastaan yksityishenkilöiden vaan myös tulkinta- ja hallintohaasteiden välillä kamppailevien instituutioiden kannalta.

Tarvitsemme selkeämpiä, kattavampia ja nykyaikaisempia sääntöjä – sääntöjä, jotka on mukautettu nykyiseen teknologiaan ja siihen, miten päätökset todella tehdään, sääntöjä, joissa vahvistetaan hyvä hallintotapa ja ennakoiva avoimuus normiksi eikä poikkeukseksi.

Tiedän, että jotkut ihmiset ovat haluttomia avaamaan tätä lainsäädäntöä uudelleen ja pelkäävät, että tarkistettu asetus voisi joko asettaa raskaampia ja vaikeammin noudatettavia velvoitteita tai johtaa vähemmän avoimeen järjestelmään kuin nykyinen. Nämä pelot ovat ymmärrettäviä, mutta niissä aliarvioidaan myös pitkän aikavälin kustannukset, jotka aiheutuvat siitä, että asiat pysyvät samoina – hinta, jonka maksamme hitaudesta, nousee jatkuvasti.

Lainatakseni yhtä Euroopan perustajista, Jean Monnet'ta: ”Ilmeisyys ja välttämättömyys eivät saa heidän kohdatessaan jättää tilaa epäröinnille tai hengähdykselle.”

Mielestäni olemme todellakin päässeet siihen pisteeseen, että uudistustarve on tullut sekä välttämättömäksi että ilmeiseksi. Tällaisissa olosuhteissa meidän ei pidä pelätä lainsäädäntökeskustelua. Meidän olisi sen sijaan tartuttava tilaisuuteen luoda uusi ja parannettu avoimuuskehys, jossa kansalaiset ja heidän oikeutensa tiedonsaantiin asetetaan keskeiselle sijalle.

Kiitos. Odotan mielenkiinnolla kysymyksiänne ja keskustelua.