# Pääsiäisestä 1916 brexitiin 2016 - pohdintoja vallankumouksesta
- Tekijä: Euroopan oikeusasiamies
- Päivämäärä: 2016-08-07T00:00+02:00[Europe/Paris]
- [URL](https://www.ombudsman.europa.eu/fi/speech/fi/70132)
- [PDF](https://www.ombudsman.europa.eu/pdf/fi/70132)
---
Euroopan oikeusasiamiehen Emily O'Reillyn kommentit Parnellin kesäkoulun avajaisissa

Avondale, Co. Wicklow, Irlanti - 7. elokuuta 2016

Tässä vuoden 1916 nousun kansallisen muiston melko myöhäisessä vaiheessa haluan kiittää Parnell-seuraa mahdollisuudesta "muistaa, pohtia ja kuvitella uudelleen" ne huolellisesti valitut ja alliteratiiviset sanat, joilla hallitus on päättänyt muotoilla keskustelumme.

Minä tietenkin seison edessänne tänään sekä kuvittelemattomana että kuvittelemattomana vuonna 1916. tai ainakin sen jälkeen, kun viimeinen seitsemästä julistuksen allekirjoittajasta kuoli Kilmainhamin vankilan kivenmurtajien pihalla, ja jotkut heistä, kuten haluaisin uskoa, olisivat voineet kuvitella minut tai ainakin tien luomiseeni.

Monet ovat tänä vuonna miettineet, miten asiat olisivat voineet olla, jos nämä seitsemän miestä olisivat selvinneet. Ehkä meidän pitäisi sen sijaan kysyä, miten asiat olisivat voineet olla, ja erityisesti naisille, jos muut eivät olisi selvinneet.

Seison edessänne tänään irlantilaisena naisena, jolla on yhtäläiset oikeudet kuin irlantilaisilla. Seison edessänne niiden "kansakunnan lasten" edustajana, joille nousu oli -- parhaimmillaan -- tärkeä historiallinen tapahtuma heidän elämässään, mutta parhaimmillaan yksinkertaisesti lipun nostaminen ajanjaksoksi, jonka aikana jokaisen irlantilaisen naisen inhimillisyyttä ei vain kielletty vaan sitä säädettiin aktiivisesti.

Tämä ajanjakso ei päättynyt vuonna 1919, tai vuonna 1921, tai 1926, tai 1937, tai 1948, vaan vuonna 1973, jolloin liityimme nykyiseen Euroopan unioniin. Sen jälkeen hallituksemme joutui paitsi "muistamaan, pohtimaan ja kuvittelemaan uudelleen" tasa-arvon, jonka se oli evännyt, myös itse asiassa antamaan sille sitovan oikeudellisen ilmaisun Rooman sopimuksen mukaisesti. Myöhemmissä perussopimuksissa ja niistä johtuvissa 13 tasa-arvodirektiivissä irlantilaisille naisille annettiin lopulta se, mitä heidän oma itsenäinen valtionsa ei ollut antanut.

Se vei kansainvälisen maailman, se vei ulkomaalaisia ja vieraita, se vei ulkopuolisia tuomaan meidät takaisin valoon, takaisin julkisen pallon tanssiin.

Tuona päivänä vuonna 1973 Irlannin vallankumous lopulta tapahtui tämän maan naisille. Olimme olleet vuoden 1916 juhlissa, käyttäneet univormuja, ampuneet aseita, istuneet vankiloissa, hoitaneet sairaita, herättäneet kuolleita; Puolue loppui ja niin mekin. Näin lopetettiin kaikki mahdollisuudet osallistua täysipainoisesti ja tasavertaisesti tämän valtion myöhempään kehitykseen. Constance Markieviczista tuli ministeri vuonna 1919. Se olisi 60 vuotta, 1979, ennen kuin toisen naisen annettiin armo kabinettipöytään ja 74 vuotta ennen kuin useampi kuin yksi nainen istui kabinetissa, ja että 27th Dáil \[Parlamentti\] vuodesta 1916 Rising.

En elä niin kauan, että voisin osallistua EU:hun liittymisen 100-vuotisjuhlaan. Mutta tyttäreni toivottavasti ja lapsenlapseni, jos minulla on. Voisimme ehkä juhlistaa EU:hun liittymisen 50-vuotispäivää vuonna 2023 juhlimalla kaikkia irlantilaisia naisia, niitä sukupolvia, jotka hädin tuskin jättivät ansoja tutkiessaan kaikkia elämän mahdollisuuksia, sekä niitä, jotka ovat onnistuneet siinä. Odotan innolla osallistumista tähän muistotilaisuuteen ja toivon, että valtion sponsoroima ylellisyys on yhtä upea kuin tämä.

Itsenäisen valtion elämän perustamishetken muistaminen ja erityisesti sen muistaminen viittaa yleensä lineaariseen etenemiseen kohti sen sytyttäneiden vallankumouksellisten ihanteiden täydellisempää kukintaa. On kiistatonta, että monissa osissa Irlannin elämää on tapahtunut edistystä. Olemme onnistuneet poliittisesti ja taloudellisesti valtiona, ja olemme tehneet kansainvälisesti vaikutuksen.

Itsenäisyytemme on palauttanut meille tunteen itsestämme kansana, palauttanut ylpeytemme kulttuurista, jota tuskin pidettiin elossa Britannian vallan alla, palauttanut itseluottamuksemme kansakuntana. Ja tuo kulttuuri ja tuo luottamus ovat auttaneet meitä nousemaan moderniksi valtioksi.

Mutta olisimme voineet olla, olisi pitänyt olla, ehkä voimme edelleen olla, enemmän. Trinity College Dublinin opiskelijaopettajana kirjoitin 1970-luvun lopulla Higher Diploma thesisni Pearse and St Enda's Collegesta, jonka hän perusti. Inspiroiduin hänen kirjoituksistaan "Murder Machine", hänen kuvauksestaan Irlannissa toimivasta englantilaisesta koulutusjärjestelmästä; ja epäluuloinen siitä, että hänen pääpiirteensä ja käytäntönsä lapsen koulutustavasta ja -kysymyksestä olivat niin ristiriidassa sen kanssa, mitä oli palveltu hänen kuolemansa jälkeisinä vuosikymmeninä - vaikka pakotettu englanninkielinen järjestelmä oli se, mitä Pearse oli halveksinut.

Kuten monet ovat huomauttaneet, emme voi tietää, mitä olisi voinut olla, jos Pearse ja muut eivät olisi kuolleet. Emme voi myöskään tietää, miten he olisivat nähneet edistymisemme vuoden 1916 jälkeen. Voimme vain tietää, mitä todella tapahtui, emmekä sitä, mitä kuvittelemme tapahtuneen. Voimme vain tietää, mitä ne, jotka väistivät luodin, ja ne, jotka tulivat heidän peräänsä, todella tekivät.

Olen äskettäin lukenut tavasta, jolla Saksan lakia, ja todellakin saksalaisia asianajajia, Hitlerin aikana käytettiin tottumaan sekä juutalaisiin että muihin Saksan kansalaisiin juutalaisen kansan pienentämiseksi etnisyyden ainoaksi piirteeksi, josta lähtien heidän elämänsä jokainen osa ja mahdolliset kuolemantapaukset kontrolloitiin. Julkishallinnon kuiva kieli, oikeusvaltion kielen suuren akateemisen rikkauden ja sujuvuuden murhanhimoinen vääristely ovat lähinnä nukuttaneet väestön Hitlerin ja natsien todellisen aikomuksen barbaariseen todellisuuteen.

Esitän tämän huomautuksen, en rinnastaakseni natsien ja heidän yhteistyökumppaniensa murhaamien miljoonien hirvittäviä kärsimyksiä nousevien irlantilaisten naisten kohteluun, koska niitä ei ole, vaan pikemminkin osoittaakseni, miten lakia käytetään usein tukahduttamisen keskeisenä välineenä. Näin on erityisesti silloin, kun siinä pyritään käyttämään yhtä ainoaa ihmisen elementtiä ainoana määräävänä tekijänä sille, miten valtio häntä kohtelee.

Vuonna 2008 Una Crowley ja Rob Kitchin Maynoothin yliopistosta tunnistivat yli 20 erillistä hallituksen lakia ja raporttia vuosien 1923 ja 1937 välillä, jotka pohjimmiltaan näkivät valtion liittyvän katolisen kirkon kanssa yksilöllisen seksuaalisuuden valvontaan, joka luonnollisesti vaikutti merkittävästi enemmän naisiin kuin heidän muistettuihin, kuviteltuihin tai todellisiin seksuaalikumppaneihinsa.

Naiset alennettiin eläviksi, hengittäviksi synnin tilaisuuksiksi; tällaisia tilanteita on rajoitettava mahdollisimman paljon kaventamalla naisen toiminta-aluetta kotitalouteen, rajoittamalla vakavasti hänen kykyään toimia riippumattomasti poistamalla järjestelmällisesti hänen taloudellinen riippumattomuutensa ja jopa hänen oikeutensa ruumiilliseen koskemattomuuteen. Vuoteen 1990 mennessä miehen vaimonsa raiskauksesta tuli rikos.

Vuoden 1926 virkamiesasetus (muutoslaki) käytännössä esti naisia suorittamasta tiettyjä virkamiestutkintoja. Vuosien 1924 ja 1927 valamiehistölait estivät naisia toimimasta valamiehistössä. Vuonna 1932 naimisissa olevia naisia kiellettiin olemasta alakoulun opettajia. Ja tämä baari nostettiin vasta 1958. Vuoden 1935 työehtolaki antoi hallitukselle valtuudet kieltää naisia työskentelemästä joillakin toimialoilla ja rajoittaa muilla toimialoilla työskentelevien naisten määrää. Vuonna 1956 annetulla virkamiesasetuksella virallistettiin käytäntö, jonka mukaan naispuolisten virkamiesten on jäätävä eläkkeelle avioliiton solmimisen jälkeen. vaatimus kumottiin vasta vuonna 1973. Moniin vuosiin naiset eivät voineet edes periä lapsilisää ilman aviomiestensä kirjallista lupaa.

Useissa raporteissa vaadittiin lisää vangitsemisia ja muita rangaistuksia "langetetuille naisille". Vuoden 1937 perustuslaki pakkasi siististi näiden ja tulevien lakien epäinhimillisen tarkoituksen asettamalla naiset nimenomaisesti julkisen tilan ulkopuolelle. Pearse ja hänen toverinsa olivat tuskin 20 vuotta haudoissaan, ja julistuksen oletettu tasa-arvoinen tarkoitus oli jo haudattu syvälle kalkkiin heidän kanssaan.

Dáil \[Parlamentti\] keskustelee tuolta ajalta, mutta myös paljon noiden vuosikymmenten jälkeen, antaa täyden äänen naisvihalle, joka oli yhtä paljon osa jokapäiväistä elämäämme kuin happi. Naispuolisten Gardaí-poliisivirkailijoiden palvelukseenottoa vastustettiin, mutta jos se olisi hyväksyttävä, yhden TD:n \[parlamentin jäsenen\] kehotuksesta valinta olisi rajoitettava fyysisesti selkeimpiin hakijoihin, joilla on vain vähän mahdollisuuksia löytää kumppani.

Kirjailija Dermot Bolger pohti äskettäin katolisen kirkon ja muiden vastustusta naisurheilijoita kohtaan 1930- ja 40-luvuilla, naisten osallistumista olympialaisiin, joissa ensimmäinen mitalin voittanut irlantilainen nainen, Letitia Hamilton, teki niin vuonna 1948 maisemamaalauksen luokassa.

Naisilla oli vain muutamia keinoja ilmaista itseään ja kykyjään mitattujen kotien ulkopuolella, joita he eivät saaneet edes omistaa. Ne, jotka pysyivät, ne, jotka pääsivät virkamieskunnan huipulle tai julkiseen elämään, tekivät niin vain luopumalla useimmissa tapauksissa mahdollisuudesta avioliittoon ja lapsiin. Tämä oli julma, laskelmoitu ja pakotettu valinta, jota harvat miehet joutuivat tekemään.

Suuri osa naisista oli pohjimmiltaan infantalisoitu tämän uuden itsenäisen valtion lakien kautta, heidän oikeutensa vähän suurempia kuin heidän lastensa, heidän ruumiinsa, mielensä ja toimintansa, joita kontrolloi tasavallan kulttuurinen, oikeudellinen ja uskonnollinen koneisto.

Olisi tietenkin väärin ajatella, että Irlanti kohtelisi naispuolisia kansalaisiaan ainutlaatuisella tavalla. Magdaleenan pesulat kukoistivat muualla, sveitsiläiset naiset saivat äänestyksen niinkin myöhään kuin 1971, myös työllisyysbaareja oli olemassa. Meistä on kuitenkin mielenkiintoista tänä vuoden 1916 nousun satavuotisjuhlavuonna, että julistuksen sanat -- yhtäläisten oikeuksien ja yhtäläisten mahdollisuuksien takaaminen kaikille -- eroavat siitä, mitä tapahtui välittömästi sen jälkeen, vaikka tämä tae oli aikanaan yhtä vallankumouksellinen ja uusi kuin itsenäisyystaistelu.

Tänä vuonna juhlimme monella tapaa kangastusta. Kuvittelemalla, keksimällä uudelleen, kuvittelemalla uudelleen, mitä tahansa, jotain, joka, jos se koskaan oli todellista, oli todellista naisille vain sinä lyhyenä aikana, joka kului Pearsen antautumisen marssin ja niiden kiväärien helmien välillä, jotka hiljensivät hänen äänensä ikuisesti viikkoa myöhemmin. Ehkä se oli itse julistus, joka todella ammuttiin nauhoja noina päivinä ja viikkoina.

Mielenkiintoinen tapa harkita tätä on pohtia toista vallankumousta, joka tapahtui lähes samanaikaisesti oman ja myöhemmän itsenäisyyssodan ja sisällissodan kanssa, ja se oli Englannin äänioikeusliike. On mielenkiintoista tarkastella näiden kahden vallankumouksellisen aallon välisiä yhtäläisyyksiä.

Pohjimmiltaan 1900-luvun^lopun ja 20-luvun^ alun militantti suffragettiliike^kasvoi^ siitä, että naisille ei annettu ääntä; Aivan kuten vuoden 1916 vallankumous ja se, mitä seurasi itsenäisyyssodassa, johtui siitä, ettei Kotisääntöä ollut pantu täytäntöön. Molemmissa tapauksissa poliittisen järjestelmän toimimattomuus johti päätöksiin taistella muilla, verisemmillä tavoilla.

Suffragetteja -- huolimatta hyväntahtoisesta mielikuvasta siitä, että rouva Banks marssii vyöllään Mary Poppinsissa -- voitaisiin joissakin kohdissa kutsua terroristiliikkeeksi. Monet vastustavat tätä merkintää valituksen luonteen vuoksi ja siten oletettavasti taktiikan oikeellisuuden vuoksi. Mutta kirjaimellisessa mielessä nämä naiset levittivät terroria hyvin tarkoituksellisesti poliittisten päämäärien saavuttamiseksi aivan kuten Michael Collins ja muut tekivät vuoden 1916 jälkeisinä vuosina. He kauhistuttivat erityisesti Lloyd Georgea, jota jotkut kommentaattorit kuvailivat fyysiseksi pelkuriksi.

Tuon ajan tiedotusvälineet kuvailivat suffragettien toimia samalla kielellä, jolla ne kuvailivat sitä, mitä ne pitivät vastaavana irlantilaisena paheksuntana. Ja samoin kuin varhais- ja myöhäisvuosisadan irlantilaiset tasavaltalaiset, myös suffragetit kävivät nälkälakkoa, kielsivät poliittisen vangin aseman, ruokkivat voimansa ja marttyyrinsa.

Totean, että kyseisille naisille äänioikeuden epääminen oli yhtä perustavanlaatuista heidän kansalaisuutensa ja ihmisyytensä epäämistä kuin vapaavaltion epääminen Irlannin vallankumouksellisilta. Naisten elämä ja heidän elämänsä mahdollisuudet olivat yhtä tärkeitä kuin miestenkin. Ja juuri tämä tahallinen, itsenäinen valtion määräämä kieltäminen merkitsi vuoden 1916 täydellistä epäonnistumista tuon vallankumouksen tyttärille.

Liittyminen Euroopan talousyhteisöön toi mukanaan muutoksen, joka yhdistyi niiden naisten ponnisteluihin, jotka pohjimmiltaan kyseenalaistivat vallankumouksen jälkeisen kulttuurisen DNA:n.

Olisi typerää ajatella, että motivaatio, ainakin samapalkkaisuuden osalta, olisi vain jonkinlaista valistunutta feminismiä ETY:n taholta. Ranskalaiset, jotka olivat ottaneet vallankumouksellisen mantransa tasa-arvokysymyksen tosissaan, halusivat, ettei muiden jäsenvaltioiden samapalkkaisuuslakien puuttuminen heikennä kilpailua.

Ennen kuin irlantilaisille kieltäydyttiin myöntämästä poikkeusta vuoden 1975 palkkatasa-arvodirektiivistä, jouduttiin kuitenkin antamaan paljon potkuja ja huutoja. Samapalkkaisuus toteutui lopulta vuonna 1976, mutta ei ennen kuin Mary Robinsonin oli kehotettava irlantilaisia naisia kirjoittamaan Euroopan komissiolle kiinnittääkseen huomiota jalkojen vetämiseen.

Myöhemmissä direktiiveissä laajennettiin tasa-arvoa ja muita oikeuksia muun muassa sosiaalisen suojelun ja äitiysloman aloilla.

Kuunnellessani argumentteja EU-jäsenyyttä vastaan olen usein hämmästynyt siitä, että pelko suvereniteetin menettämisestä ja pelko siitä, ettei maalla ole täydellistä määräysvaltaa asioihinsa, perustuu oletukseen, että oma hallitus, oma valtiokoneisto, pärjää paremmin teidän avullanne. Jos tämä näkemys olisi omaksuttu vuonna 1973 Irlannin liittyessä silloiseen ETY:hen, tämä harhaluulo -- ainakin naisten oikeuksien osalta -- olisi paljastunut.

Siitä lähtien, kun minut valittiin Euroopan oikeusasiamieheksi vuonna 2013, olen usein sanonut, että EU vapautti irlantilaisten naisten sukupolveni. Olen kuitenkin taipuvainen seuraamaan tätä sanomalla, että nykyisten nuorten miesten ja naisten sukupolvien on myös tunnettava tämä kohotus elämässään. Heidän on tunnettava EU:n tarjoamat mahdollisuudet elämäänsä, jotta unioni voi saavuttaa luottamuksen, jota se tarvitsee ylläpitääkseen itseään.

Minun ei tarvitse kertoa yleisölle Euroopan unionin tällä hetkellä kohtaamista moninaisista haasteista, sillä Yhdistyneen kuningaskunnan kansanäänestyksen tulos on viimeisin ja todennäköisesti haastavin. Minun ei myöskään tarvitse kertoa tälle yleisölle, että kukaan ei voi varmuudella ennustaa, mikä on tämän ja muiden haasteiden todennäköinen tulos unionin lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin elinkelpoisuuden kannalta.

Tiedän kuitenkin, että Yhdistyneen kuningaskunnan päätös lähteä on luonut meille kaikille tilan "muistaa, pohtia ja kuvitella uudelleen" paitsi oma paikkamme unionissa ja maailmassa myös sijoittaa itsemme todella mielikuvitukselliseen ja luovaan ajattelutilaan, jossa voimme pyrkiä vaikuttamaan unionin suuntaan paikkaan, jossa vuoden 1916 julistuksen vanhat ja liian kauan unohdetut sanat voidaan itse asiassa kuvitella uudelleen paitsi meille irlantilaisille myös kaikille unionissa.

Olen tänään puhunut siitä, että naisten elämän merkitys on pitkään kiistetty ja että kaikilla on oltava mahdollisuus toteuttaa mahdollisimman hyvin liian lyhyt elämämme. Tämä pätee yhtä lailla kaikkiin miehiin, naisiin ja lapsiin EU:ssa kuin vuoden 1916 jälkeiseen irlantilaisten naisten sukupolveen.

Useimmat ihmiset eivät tavoittele suurta kunniaa tai suurta vaurautta elämässään. Heidän vaurautensa on yksinkertaisesti elää rauhassa, arvokkaasti, ja heillä on perheilleen mahdollisuus vaurastua, oppia, saada hyvää terveydenhuoltoa, asianmukaista asuntoa, koulutusta, pitkäikäisiä työpaikkoja ja kunnollista palkkaa sekä vanhuus, joka ei heikennä henkeä, vaikka keho heikkenee.

Toistaiseksi brexitin jälkeisessä keskustelussa on ymmärrettävästi keskitytty talouteen, ja jotkut tuntevat myös Pohjois- ja Etelä-Irlannin, kahden saaren jne. välisiä uusia järjestelyjä. Koko EU: ssa ei ole tarkoitus tuhlata hyvää kriisiä, olipa kyse sitten Gibraltarista ja Espanjasta, Skotlannista ja itsenäisyydestä, Katalonian ditosta jne. Kukaan meistä ei voi tietää, miten ja missä mahdolliset kortit putoavat.

Mutta jos tänä vuonna halutaan jättää perintö muistomerkkien, DVD:iden ja kirjojen ulkopuolelle, ehkä sen pitäisi olla älyllinen perintö, pohdinta omasta matkastamme valtioon, joka on kaukana täydellisestä, mutta joka ainakin antaa nyt monille mahdollisuuden elää hyvin. Naisten tapauksessa tämä mahdollisuus johtuu kuitenkin suurelta osin siitä, että kuulumme nyt kamppailevaan unioniin. Suuret ajattelijat, jotka ovat pohtineet vuoden 1916 merkitystä, saattavat ehkä nyt pitää Euroopan unionia sellaisena kuin se on tällä hetkellä muodostettuna tai uudelleen kuviteltuna.

Mikä tämän toisen sitovan narratiivin pitäisi olla Euroopan unionille? Miten voimme tai voimme tuntea uudelleen sen, mitä tunsivat ne, jotka ensin kuvittelivat sen varhaisessa tilassa? Mikä meitä sitoo tai mitä meidän pitäisi sitoa todellisessa ja tasa-arvoisessa unionissa Auschwitzin kauhun lisäksi, ja tarina EU:n luomisesta sodan tuhkasta, joka on ehkä vähentänyt resonanssia sukupolvelle joka vuosi, unohtaa?

Jotkut 1916-johtajista puhuivat syvimmistä inhimillisistä tarpeista, jotkut runouden kautta, toiset kuten Pearse (myös runoilija) koulutuksen olemukseen, tarpeeseen sallia jokaisen lapsen ilmaista hänen perusluonteensa ja kykynsä, syvimmät toiveet jokaiselle ihmiselle.

Minulla ei ole vastauksia, eikä kukaan voi. Mutta jos aiomme löytää tiemme paikkaan, jossa näemme yhä enemmän niitä, joilla on eniten inhimillisiä tarpeita, sellaisen EU:n abstraktin ammattikielen ulkopuolella, joka tuntuu vieraalta, huolimatta monien toimielimissä työskentelevien parhaista aikomuksista, meidän on ajateltava luovasti eikä tuhoisasti. Meidän on sovellettava mieltämme rakentaaksemme populismia, joka innostaa ja luo empatian ja solidaarisuuden kautta eikä pelon, vieraantumisen ja eristäytymisen kautta. Se on liian helppoa, liian glib, liian armotonta herättää dystopiaa.

Lopuksi haluan pohtia hieman vain yhtä naista tuolta vallankumoukselliselta ajanjaksolta. Hänen nimensä oli Grace Gifford, ja mainitsen hänet osittain siksi, että sain lahjaksi tänään käyttämäni riipuksen, korun, joka on luotu vuoden 1916 naisten muistoksi ja jota kutsutaan nimellä "Grace".

Kuten jotkut teistä ehkä, en tiennyt Gracesta muuta kuin hänen olevan Joseph Mary Plunkettin vaimo ja tarinan heidän avioliitostaan Kilmainhamin vankilassa hänen teloituksensa aattona.

Sen jälkeen olen oppinut, että Grace Gifford ei ollut vain romanttisen tarinan ja myöhemmin laulun aihe, vaan taiteilija ja sarjakuvapiirtäjä, nainen, joka opiskeli Slade School of Artissa, William Orpenin suosittu oppilas, William Butler Yeatsin kuvittaja ja jonka työ julkaistiin, jos ei laajasti, ainakin niin laajalti, että hänet tunnustettiin sarjakuvapiirtäjäksi ja kuvittajaksi.

Ja kun luin Gracesta ja hänestä, jota sarjakuvaura ei juurikaan merkinnyt, ajattelin kaikkia muita vallankumouksenjälkeisen Irlannin naisia, heidän kykyjään, joita he eivät ehkä edes itse kuvitelleet ja jotka melkein varmasti murskasivat vallankumouksenjälkeiset sankarimme.

Kun nämä juhlat päättyvät, muistakaamme toinen tarina Gracesta, kuvitelkaamme tämä saari uudelleen paikaksi, jossa yhtäläisillä mahdollisuuksilla on merkitystä, ja selvittäkäämme, mitä tämä tarkoittaa käytännössä eikä vain naisille vaan jokaiselle lapselle, joka vetää henkeä tällä saarella.

Pearse ja hänen kollegansa kuolivat ennen kuin he pystyivät siihen, ennen kuin saimme tietää, tarkoittivatko he sitä, halusivatko he sitä, jos se oli heille, toisin kuin heidän kollegoilleen, jotka selviytyivät ja menestyivät, olennainen osa tasavallan itsenäisyyttä, jonka puolesta he himosivat, tappoivat ja kuolivat.

Lopuksi, läsnäolollanne täällä tänään osoitatte sitoutumista maailmaan ja erityisesti tähän maahan, joka ylittää itsensä edun, joka pyrkii sitoutumaan ja ymmärtämään maailmaa yksityisen ja henkilökohtaisen elämämme ulkopuolella.

Jos haluamme oppia ja hyvittää vuoden 1916 menetetyt mahdollisuudet, tämä impulssi on valjastettava paremmin ja niiden, jotka johtavat -- eikä vain poliittisesti -- on alettava etsiä perintöä, joka ulottuu vuosikymmeniä omien kuolemiensa jälkeen.

Keitä ovat tai voivat olla tämän Euroopan historian vaikean ja särkyvän kauden Schumanit ja monnetit? Miten niiden roolit EU:n luomisessa voitaisiin kuvitella uudelleen näinä 2000-luvun alkuvuosina? Miksi tämän pienen jäsenvaltion tavoitteena ei pitäisi olla muistaa, pohtia ja kuvitella sitä uudelleen?