Emily O'Reillyn
Euroopan oikeusasiamiehen
puhe Edelman Trust Barometer -tapahtumassa
Trust in Government - Challenges
25. helmikuuta 2015, The Marker, Dublin 2

Olen erittäin iloinen voidessani olla täällä Edelmanin käynnistäessä Irlannin vuoden 2015 luottamusbarometrin tulokset. Aion keskittyä lähinnä kysymykseen luottamuksesta hallitukseen, joka on yksi Edelmanin kyselyssä käsitellyn yleisen luottamuskysymyksen näkökohta.

Juuri ennen kuin minusta tuli Euroopan oikeusasiamies 1. lokakuuta 2013, We Are Europe -liike lähetti minulle avoimen kirjeen, jossa se kertoi, mitä se odotti uudelta kansalaisten ääneltä Brysselissä. Se sanoi, että toimistoni haasteena on "vähentää jälleen jatkuvasti kasvavaa kuilua hallituksen ja hallitun välillä".

Tämä on tietenkin kaikkien oikeusasiamiesten tehtävä ja velvollisuus. Oikeusasiamies on osa hallituksen keskinäistä valvontajärjestelmää. Hänen tehtävänään on pitää hallitus ”rehellisenä” ja tukea sitä kansalaisten luottamuksen voittamisessa ja säilyttämisessä. Edelmanin tutkimuksen ja useiden muiden vastaavien viimeaikaisten tutkimusten valossa on selvää, että haaste on todella suuri. Luottamus on tärkeää, koska luottamus antaa legitimiteetin ja ilman legitimiteettiä mikään instituutio tai valtio ei voi toimia niin kuin sen pitäisi.

Taustaa

Mutta ensin on tärkeää ymmärtää asiayhteys, jossa Irlannin hallitus toimii.

Irlannissa, kuten suuressa osassa Eurooppaa, elämme sitä, mitä presidentti Michael D. Higgins äskettäin kutsui "hauraaksi hetkeksi demokratialle". Perinteinen politiikan malli, joka perustuu pieneen määrään poliittisia puolueita, on pirstoutumassa. Yksikään puolue ei pysty tällä hetkellä hallitsemaan itseään, ja itsenäisten TD:iden määrä on kasvanut merkittävästi ja uusia puolueita on muodostunut.

Suoran toiminnan politiikka on lisääntynyt - esimerkiksi vesimaksujen osalta - ja parlamentin oletettu merkitys on vähentynyt. Poliittiset mielipiteet polarisoituvat yhä enemmän, ja tähän liittyy poliittisen keskustelun karkeneminen, mistä ovat osoituksena viimeaikaiset sanalliset hyökkäykset valtionpäämiestämme presidentti Higginsiä vastaan ja välikohtaus, jossa ministeri Joan Burton oli tosiasiallisesti vangittuna autossaan, kun ihmiset vastustivat vesimaksuja. Se, mikä oli mahdotonta kymmenen vuotta sitten, on tullut yhä yleisemmäksi, ellei jopa arkipäiväisemmäksi, osaksi julkista elämäämme.

Onko siis niin, että ihmiset ovat niin pettyneitä viralliseen valtioon ja hallitukseen, että sivistyneen käyttäytymisen normaalit vaatimukset eivät enää päde, vai onko kyse jostain muusta?

Voidaan väittää, että nämä muutokset ovat yksinkertaisesti osoitus vakiintuneesta luottamuksen heilahtelumallista, joka heijastaa talouden suhdanteita. Säästö tuo pettymystä ja epäluottamusta; ja luottamus palautuu, kun talous paranee ja ihmiset voivat paremmin, mutta mielestäni olisi naiivia olettaa, että näin on.

Kysymys kuuluu: Olemmeko todistamassa peruuttamatonta muutosta siinä, miten politiikkaa ja hallintoa johdetaan? Vai onko tämä väliaikainen tilanne, joka voidaan kääntää päinvastaiseksi, jos hallitus ja me muut kohtaamme haasteet ja löydämme ratkaisuja, jotka palauttavat ainakin vähäisen luottamuksen hallitukseen?

EU:n jäsenvaltioissa, myös Irlannissa, merkittävä poliittinen päätöksenteko tapahtuu pääasiassa Brysselissä eikä Dublinissa, Madridissa tai Vilnassa.

Tämä tosiasia on viime aikoina tuotu kotiin Kreikan kansalle, joka äänesti äärivasemmistolaisessa hallituksessa, pakkasi sen Brysseliin, jossa sitä yritettiin ja yritetään pakata uudelleen siellä vallitsevan taloudellisen yksimielisyyden keskellä oikealla puolella. Tämä on näytelmä, jossa on monia säädöksiä, mutta jo nyt on selvää, että yhteys jäsenvaltion vaalituloksen ja sitä seuraavan politiikan välillä on yhä heikompi. Me kaikki muistamme tässä maassa Frankfurtin tien tai Labourin tien, ja uskon, että taistelun tulokset ovat jo pitkällä.

Tämä ei välttämättä johdu sisäisestä hallituksesta ja erityisesti niistä, joilla on rajallinen korttipakka, mutta se selittää ehkä kansalaisten lisääntyvän vieraantumisen paitsi omista parlamenteistaan myös joissakin jäsenvaltioissa itse EU:sta. Miten ne voivat saattaa omat hallituksensa vastuuseen, kun näyttää siltä, että niiden on pakko saattaa itsensä vastuuseen, ei niitä valinneille ihmisille, vaan enenevässä määrin ylikansallisille elimille, kuten troikalle, tai EKP:n kaltaisille yksittäisille instituutioille, jotka eivät ole suoraan vastuussa jäsenvaltioiden paralimenteille?

Esimerkiksi EKP on toistaiseksi kieltäytynyt osallistumasta pankkitiedusteluun. Ei ole minun asiani ehdottaa, mitä heidän pitäisi tehdä. Huomautan vain, että talousdraamamme merkittävällä toimijalla ei ole oikeudellista velvollisuutta selittää meille – ainakaan suoraan parlamentillemme –, miksi se teki niin kuin teki. Kyllä, se on vastuuvelvollinen Euroopan parlamentille, mutta useimmat ihmiset eivät vielä tunne jäsenvaltioiden kansalaisten ja parlamentin välistä yhteyttä riittävän hyvin, jotta sillä olisi merkittävä resonanssi. Paljon puhuttu eurooppalainen julkinen tila on vielä lapsenkengissään. Tämä näennäinen voimattomuus ruokkii luonnollisesti paitsi epäluottamusta kansallisia hallituksia kohtaan myös yhä enemmän euroskeptisyyttä.

Globalisaatio on myös siirtänyt valtatasapainon pois kansallisilta hallituksilta ja globaalien yritysten käsiin. Tämä tarkoittaa sitä, että jopa suurten poliittisten ryhmittymien, kuten EU:n tai Yhdysvaltojen, on kamppailtava globalisoituneen liiketoiminnan voiman kanssa.

Meillä on myös murroksellisen teollisen vallankumouksen vastine sosiaalisen median ilmiömäiselle kasvulle ja leviämiselle sekä vanhojen mallien ja jopa vanhan teollisuuden poistamiselle. Kuten Edelmanin kysely osoittaa, yleinen mediaympäristö muuttuu nopeasti ja dramaattisesti. Ja tämä media-alan häiriö heijastaa sitä, mitä on tapahtunut poliittisesti siinä, että yhä enemmän sekä mediaviestin että poliittisen viestin perinteiset valvojat ohitetaan nyt tavallisina ihmisinä sosiaalisen median ja muiden kanavien kautta, voivat suoraan julkaista omia viestejään tai haastaa suoraan muiden viestejä. Olemme siirtyneet aikakaudesta, jolloin de Valera kerran kutsui Irlannin lehdistön toimittajat sanelemaan heidän tarinansa seuraavalle päivälle, aikakauteen, jolloin hänen seuraajansa twiittasivat suoraan äänestäjilleen ja muille kansalaisilleen, ja jälkimmäinen twiittasi heti takaisin.

Minun aikanani poliittisena kirjeenvaihtajana riippuimme PJ Maran sanoista, kun hän kokoontui Leinster Housen pol corrs -huoneeseen öiseen näyttelyaikaansa. Selvisimme muuten lankapuhelimista tai käytävillä pidetyistä tapaamisista poistetuilla palasilla ja romuilla. Minun vastineeni tänään on 24 7-tiedon ylikuormituksessa helvetissä, kun taas tämän päivän PJ Marasin ei tarvitse selviytyä muutamista kohteliaista kysymyksistä informaation nälkiintyneiltä toimittajilta, vaan maailmasta, jossa viestinhallinta on lähes mahdotonta ja jossa huolimaton tweet tai älypuhelin havaittu kommentti voi lähettää poliittisen maailman pyörimään hallitsemattomasti.

Tämän teknologisen räjähdyksen toinen puoli on se, että me kaikki elämme nyt laajamittaisen valvonnan maailmassa, maailmassa, jossa aitoa henkilökohtaista yksityisyyttä tuskin enää on, ja tämän vuoksi nykytodellisuus on se, että me emme enää elä maailmassa, jota varten poliittiset ja valtiolliset instituutiomme on suunniteltu.

Äänestysaktiivisuutta pidetään joskus poliittisen sitoutumisen mittarina. Tällä rintamalla Irlanti edustaa jotain sekalaista laukkua. Vuoden 2011 Dáil-vaalien äänestysprosentti oli 70 prosenttia äänioikeutetuista, mutta vain 64 prosenttia äänestysikäisestä väestöstä. Vuoden 2014 Euroopan parlamentin vaaleissa Irlannin äänestysprosentti oli 52 prosenttia rekisteröidyistä äänestäjistä, mutta vain 47 prosenttia äänestysikäisistä. Vuoden 2011 presidentinvaaleissa äänestysprosentti oli 56 prosenttia rekisteröidyistä äänestäjistä, mutta vain 51 prosenttia äänestysikäisistä.

Luultavasti meidän ei pitäisi olla liian huolissaan 50-70 prosentin äänestysaktiivisuudesta. 18-24-vuotiaiden nuorten äänestysaktiivisuus saattaa kuitenkin herättää huolta. Viime toukokuussa järjestetyissä Euroopan parlamentin vaaleissa vain 21 prosenttia Irlannin nuorista äänesti 52 prosentin äänestysprosenttia vastaan. On paradoksaalista, että Irlannissa, kuten koko EU:ssa, 18–24-vuotiaiden ikäryhmä on EU:n mielestä kaikkein myönteisin. He ovat tietenkin sukupolvi, joka ei ole tiennyt mitään muuta, he ovat Erasmus-sukupolvi, joka pitää ehdottoman itsestään selvänä mahdollisuutta liikkua vapaasti EU:ssa ja hyödyntää sen työpaikkoja ja palveluja ja joka näin ollen hyväksyy sen osana maisemaansa niin, että he voivat luonnollisesti olla taipuvaisempia tukemaan sitä kuin vanhimmat.

Kyselyssä havaittu maailmanlaajuinen malli on yksi merkittävistä julkisen epäluottamuksen tasoista kyseisissä neljässä instituutiossa - hallituksessa, liike-elämässä, tiedotusvälineissä ja kansalaisjärjestöissä.

Irlannin kansallisella tasolla kysely osoittaa, että kansalaisten luottamus yrityksiin, tiedotusvälineisiin ja kansalaisjärjestöihin on vähentynyt vuosina 2014–2015.

Luottamus Irlannin hallitukseen on itse asiassa kasvanut - vain 21 prosentista vuonna 2014 26 prosenttiin vuonna 2015 - mutta se on edelleen vaarallisen alhainen.

Jotkut saattavat yllättyä siitä, että Irlannin tapauksessa sen kansalaiset näyttävät luottavan huomattavasti enemmän Euroopan unionin toimielimiin kuin kansalliseen hallitukseen. En voi mitenkään tietää, mikä sai nämä luvut aikaan tavalla tai toisella. Irlannin kansalla on yleisesti ottaen ollut myönteinen asenne EU:ta kohtaan, ja vaikka troikka on saattanut olla epämiellyttävä tunkeutuminen joillakin tasoilla, oli myös ristiriitaista kiitollisuutta eurooppalaisille, jotka tulivat ratkaisemaan oman sotkumme.

Luottamuksen puute hallituksessa

Avoimuus, läpinäkyvyys ja vastuuvelvollisuus - nämä olivat Irlannissa 1990-luvulla esiin nousseet hyvän hallinnon sanat, ja ollakseni oikeudenmukainen, tässä suhteessa on saavutettu paljon viimeisten 20 tai 25 vuoden aikana. Tiedonvälityksen vapaus, julkisia virkoja koskevan lainsäädännön etiikka, vaalimenojen valvonta ja vastuuvelvollisuus, väärinkäytösten paljastajien suojelu, kansallisen oikeusasiamiehen toimivallan laajentaminen, Garda Síochánan oikeusasiamieskomission perustaminen - kullakin näistä aloista on saavutettu merkittävää edistystä, ja ministeri Brendan Howlin ja hänen tiiminsä ansaitsevat tunnustusta tämän asialistan läpiviemisestä. Voimme kuitenkin myös turvallisesti sanoa, että kullakin näistä aloista on vielä saavutettava merkittävää edistystä.

EU:n tasolla, jossa on yli 500 miljoonaa asukasta, tehtävä kuroa umpeen kuilu hallituksen ja hallittujen välillä on suhteellisesti paljon suurempi kuin Irlannin kaltaisessa pienessä jäsenvaltiossa. EU on tunnustanut, että tarvitaan toimenpiteitä, jotka estävät tällaisen kuilun syntymisen ja tarvittaessa korjaavat mahdollisen kuilun.

EU:n perussopimuksissa tunnustetaan nimenomaisesti, että hyvä hallinto perustuu kuulemiseen, erilaisten näkemysten kuuntelemiseen ja päätöksentekoa koskevaan avoimuuteen. "Kansalaisyhteiskunnan" rooli tunnustetaan erityisesti, vaikka se ei olekaan vallanjakoa, mutta siinä tunnustetaan kuitenkin, että poliittisten ja hallinnollisten toimijoiden on ainakin oltava avoimia vuoropuhelulle muiden intressien kanssa.

Perussopimuksissa määrätään Euroopan oikeusasiamiehen riippumattoman toimiston perustamisesta sekä oikeudesta tutustua EU:n toimielinten asiakirjoihin ja jokaisen kansalaisen oikeudesta esittää Euroopan parlamentille vetoomus mistä tahansa EU:n ja sen toimielinten toimivaltaan kuuluvasta asiasta.

EU:n perusoikeuskirja, jonka määräykset ovat nyt oikeudellisesti sitovia, antaa kansalaisille oikeuden hyvään hallintoon EU:n toimielimissä.

En väitä, että kaikki nämä säännökset toimisivat sujuvasti ja ongelmitta. Kaukana siitä! Tehtäväni Euroopan oikeusasiamiehenä on itse asiassa käsitellä kansalaisten ja muiden sellaisten henkilöiden kanteluja, joiden mielestä nämä säännökset eivät toimi heidän tapauksessaan.

Viimeisten 18 kuukauden aikana olen käsitellyt useita yleistä huolta herättäviä aloja, jotka liittyvät suoraan luottamukseen hallitusta kohtaan EU:n tasolla. Näitä ovat muun muassa seuraavat:

• Euroopan komission on maksimoitava avoimuus neuvotteluissaan Yhdysvaltojen kanssa transatlanttisesta kauppa- ja investointikumppanuudesta.
• Euroopan lääkeviraston on lisättävä avoimuutta niiden kliinisten tietojen julkisesta saatavuudesta, jotka se ottaa huomioon myöntäessään lupia lääkkeille ja lääkkeille.
• EU:n korkeiden virkamiesten siirtymistä liike-elämään ja sen ulkopuolelle koskevien sääntöjen tiukemman soveltamisen ja suuremman avoimuuden tarve – niin kutsuttu pyöröovi-ilmiö.
• On varmistettava, että EU:n toimielimillä on käytössä asianmukaiset menettelyt väärinkäytösten paljastajien tekemien ilmoitusten käsittelemiseksi.
• EU:n avoimuusrekisteriä on laajennettava ja siitä on tehtävä pakollinen, kun on kyse yritysten ja muiden eturyhmien harjoittamasta edunvalvonnasta.
• Tarve varmistaa, että EU:n asiakirjojen saatavuutta koskevia järjestelyjä - EU:n FOI-järjestelyjä - käytetään asianmukaisesti ja mahdollisimman tehokkaasti avoimuuden vuoksi.

Avoimuus

Ei ole olemassa maagista luotia, joka ratkaisisi luottamusta hallitukseen koskevan ongelman. Sen sijaan meillä on valvontajärjestelmä, jonka tarkoituksena on luoda ja ylläpitää ympäristöä, jossa hallitus toimii eettisesti ja rehellisesti. Valvontaan kuuluvat parlamentti, tuomioistuimet, oikeusasiamies sekä muut alakohtaiset sääntelyviranomaiset, kuten tarkastajat.

Kansalaisten on kuitenkin tiedettävä, mitä sekä hallitus että keskinäiseen valvontajärjestelmään kuuluvat toimijat tekevät. Siksi avoimuus on tärkein yksittäinen tekijä yleisessä luottamuskehyksessä.

Avoimuudellakin on omat ongelmansa. Yksi ongelma on pelkkä tuotetun datan määrä ja se, että niin suuri osa siitä on monimutkaista ja teknistä.

Tavallinen ihminen ei voi todella ymmärtää tätä tietoa, ja yhä enemmän luotamme siihen, mitä toivomme puolueettomiksi asiantuntijoiksi selittämään, mitä on mukana. Yhdysvaltain akateeminen ja avoimuuden puolestapuhuja Alasdair Roberts puhuu tarpeesta "luotetuille välittäjille", elimille, jotka poimivat ja tulkitsevat tietoja tavalliselle yleisölle. Tämä herättää luonnollisesti kysymyksen tällaisten välittäjien luotettavuudesta.

Toinen avoimuuteen liittyvä ongelma on se, että se ei välttämättä johda toimiin tai poliittiseen sitoutumiseen silloinkaan, kun paljastuu käytäntöjä, joita ei voida vakavasti hyväksyä. Joskus kansalaisista on tullut niin irrallisia, että he eivät tunne mitään vastuuta siitä, mitä hallitus tekee heidän nimissään. Tai he voivat jopa hiljaisesti hyväksyä sen todisteena siitä, että heidän hallituksensa suojelee heidän etujaan, vaikkakin epäeettisillä käytännöillä. Wikileaks-paljastukset eivät esimerkiksi onnistuneet herättämään julkista ja poliittista reaktiota, jota sen perustajat olivat ilmeisesti odottaneet.

Avoimuus on kuitenkin edelleen keskeinen mekanismi pyrkimyksissämme edistää luottamusta hallitukseen. Lainatakseni Alasdair Robertsia:

"Avoimuus on kriittinen tekniikka julkisen ja yksityisen vallan mielivaltaisen käytön estämiseksi. On myös olennaisen tärkeää säilyttää yhteiskuntien kyky arvioida julkisten laitosten suorituskykyä ja päättää, milloin näitä laitoksia olisi muutettava.”

Liiketoiminnan sääntely

Yksi Edelmanin esiin tuomista kysymyksistä on erityinen haaste, joka liittyy siihen, että hallituksen odotetaan sääntelevän liiketoimintaa olosuhteissa, joissa hallitus itse on pohjimmiltaan epäluotettava. Tämä haaste on akuutimpi, kun otetaan huomioon, kuten Edelmanin kysely osoittaa, että Irlannin liike-elämä nauttii suurempaa yleisön luottamusta kuin hallitus. Miten sitten voidaan luottaa siihen, että hallitus tekee työnsä oikein?

Länsieurooppalaisessa demokraattisessa perinteessämme olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että periaatteessa hallituksen olisi palveltava yhteistä etua tai yleistä etua.

Vaikka monet yritykset ovat sitoutuneet toimimaan eettisesti ja laajemman hyvän puolesta, on tosiasia, että useimmille yrityksille voiton ja osakkeenomistajien tuoton maksimointi on tärkeintä. Tämä koskee yhtä lailla alkuperäiskansojen irlantilaisia yrityksiä kuin monikansallisia yrityksiä. Olemme kaikki tietoisia viime vuosikymmeninä skandaalimaisista ja epäeettisistä käytännöistä rahoituksen ja pankkitoiminnan, tupakan, elintarvikkeiden, lääkkeiden, vaatteiden, tiedotusvälineiden ja monien muiden aloilla. Kilpailupaineet sekä pyrkimys markkinaosuuksiin ja voittoihin johtavat työllisyyskäytäntöihin, kuten nollatuntisopimuksiin, jotka voidaan kyseenalaistaa.

Kun puhumme hallituksen sääntelemästä liiketoiminnasta, emme yleensä puhu siitä, että keskushallinto - ministerit ja heidän osastonsa - osallistuisivat suoraan sääntelyyn päivittäin. Useimmiten puhumme sääntelyvirastoista, jotka ovat hallituksesta erillisiä. Sikäli kuin näihin sääntelyviranomaisiin suhtaudutaan skeptisesti, luulen, että se johtuu laajalle levinneestä käsityksestä pankki- ja rahoitusalan sääntelyn epäonnistumisesta kelttiläisen tiikerin vuosina.

Jotta tällainen sääntely olisi todella tehokasta, on kuitenkin täytettävä tietyt peruskriteerit. Nämä kriteerit vastaavat monin tavoin niitä, jotka ovat tarpeen, jotta julkisen palvelun oikeusasiamies voi toimia tehokkaasti. Ne ovat seuraavat:

• Sääntelyviranomaisella on oltava lakisääteinen asema, ja sen on oltava riippumaton tehtäviensä suorittamisessa.
• Sääntelyviranomaisen on oltava riippumaton hallituksesta ja politiikasta.
• Sääntelyviranomaisella on oltava riittävät lakisääteiset valtuudet tehtäviensä hoitamiseen.
• Sääntelyviranomaisella on oltava realistiset täytäntöönpanomekanismit, jos tutkimuksessa ei tehdä yhteistyötä tai jos ei toimita ohjeiden mukaisesti.
• Sääntelyviranomaisen on raportoitava parlamentille eikä ministerille tai hallitukselle.

Mielestäni raportointikysymys on tärkeä. Jossain määrin kyse voi olla optiikasta; mutta tässä on kyse tärkeästä periaatteesta. Sääntelyviranomaisia, jotka raportoivat ministerille tai hallitukselle, ei voida pitää aidosti riippumattomina. Yksi pieni, mutta kuitenkin valaiseva kysymys koskee vapautta julkaista vuosikertomus. Kun sääntelyviranomainen raportoi ministerille, usein ministeri eikä sääntelyviranomainen päättää, milloin raportti julkistetaan. Me kaikki tiedämme tarpeeksi medianhallinnasta ymmärtääksemme, että hankalia raportteja saatetaan julkaista aikoina, jolloin ne vähiten todennäköisesti herättävät median huomiota.

Voi olla kohtuullista sanoa, että Irlannissa hallitus vastustaa usein ajatusta siitä, että sääntelyviranomaiset raportoisivat suoraan Oireachtasille. Vaikka en ole yrittänyt tehdä Irlannin sääntelyviranomaisille minkäänlaista kyselytutkimusta, seuraavien tärkeiden sääntelyviranomaisten (jotka eivät ole kaikki tiukasti liiketoiminnan alalla, mutta jotka ovat kuitenkin merkityksellisiä) on perussääntönsä mukaan raportoitava ministerille eikä Oireachtasille:

• Irlannin keskuspankki ja rahoituspalvelujen sääntelyviranomainen
• Terveystuotteiden sääntelyviranomainen (aiemmin Irlannin lääkevirasto)
• Kilpailu- ja kuluttajansuojalautakunta
• Garda Síochánan oikeusasiamieskomissio
• Standardit julkisten virkojen komissiossa

En tietenkään väitä, etteivätkö nämä sääntelyviranomaiset tekisi hyvää työtä - olin itsekin Standards in Public Office Commissionin jäsen melko monta vuotta. Ehdotan pikemminkin, että niiden riippumattomuutta lisättäisiin, jos ne voisivat raportoida suoraan parlamentille.

Päätelmä

Olen kääntynyt oikeusasiamiehen puoleen osana hallitusjärjestelmämme valvontajärjestelmää. Viime kädessä parlamentti on kuitenkin keskeinen toimija. Niin kauan kuin parlamenttia ei kunnioiteta, meillä on edelleen vakava ongelma, joka liittyy luottamuksen puutteeseen hallitusta kohtaan.

Presidentti Higgins käsitteli juuri tätä asiaa Euroopan neuvoston parlamentaariselle yleiskokoukselle Strasbourgissa 27. tammikuuta pitämässään puheessa. Hän kommentoi:

"Tänään maailmanlaajuisten rahoitusmarkkinoiden oletetaan sääntelevän itseään, ja luokituslaitosten kaltaiset vastuuttomat elimet vievät paljon enemmän tilaa nykyaikaisissa tiedotusvälineissä ja keskusteluissa kuin parlamentit, jotka keskustelevat kansalaisten peloista ja hyvinvoinnista."

Hän kysyi, miten olemme antaneet sen tapahtua, että "luokituslaitokset, joita mikään demokraattinen vaatimus ei sido, saavat tällaisen vaikutuksen kansalaistemme elämään ja näkymiin".

Presidentti Higgins esitti sitten hämmentävän vetoomuksen siitä, että parlamenttien olisi sekä kansallisella että Euroopan tasolla vaadittava takaisin toimivaltaa ja legitimiteettiä. Kuten joku, jolla on vuosikymmenten kokemus Seanad Éireannista ja Dáil Éireannista, voimme olettaa, että presidentti Higginsillä ei ole tähtisilmäisiä käsityksiä parlamentista. Tästä syystä meidän pitäisi uskoa hänen optimistiseen johtopäätökseensä, jonka mukaan parlamentit - myös omamme Irlannissa - "voivat ottaa takaisin keskeisen roolin eurooppalaisen demokratian ytimessä olevan julkisen maailman säilyttämisessä".

Tätä varten parlamenttien on kuitenkin opittava käsittelemään voimia, joista puhuin aiemmin, globalisaatiota, täysin muuttunutta mediaympäristöä, kotimaisten hallitusten ja kansalaisten välisten perinteisten vastuuvelvollisuusyhteyksien katkeamista, yhteisen suvereniteetin elävää todellisuutta erityisesti EU:n osalta ja maailmaa, jossa perinteiset poliittisen valvonnan ja poliittisen spin-viputekijät ovat täysin muuttuneet.

KIITOS