Kun 600 ihmistä kuolee kesäyönä Välimerellä, heidän matkansa, jonka EU:n virasto, kahden jäsenvaltion viranomaiset, kansalaisyhteiskunta sekä yksityisalukset ja -veneet ovat tienneet tai todistaneet useita tunteja ja eri aikoina, matka ja hukkuminen, käytännössä näkyvissä, on yksi ilmeinen kysymys, johon on vastattava: ”Miten tämä tapahtui?”

Toinen kysymys on, miten arvioimme tai otamme kollektiivisen vastuumme?

Suoran kontrollimme ulkopuolella olevat, jotka hyötyvät inhimillisestä kurjuudesta ja epätoivosta, kantavat oman vastuunsa. Mutta mitä tapahtuu, kun haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset tulevat Euroopan valvontavyöhykkeellemme ja meillä on valinnanvaraa?

Poliittiset päättäjät vetoavat usein eurooppalaisiin arvoihin ilmaistessaan tukensa perusoikeuksille.

Juuri se, miten kaikkein perustavimmat ihmisoikeudet, oikeus elämään, säilyvät yhteydessä niihin, joiden vastuulla on valvoa rajojamme, on toimistoni jatkuvan tutkimuksen kohteena, ja se julkaistaan seuraavien kymmenen päivän kuluessa. En halua ennakoida tämän tutkimuksen tuloksia tässä vaiheessa, joten huomautukseni koskevat laajempaa asiayhteyttä.

Adrianan haaksirikon jälkeen huomasin virallisen vastauksen.

Tosiasiallista myötätuntoa ja huolta ilmaistiin, mutta kysymykseen ”miten tämä tapahtui?” ei vastattu välittömästi tai tähän mennessä.

Tällainen tragedia vaatisi yleensä riippumattoman, oikeuslääketieteellisen, julkisen tutkimuksen, mutta pian kävi selväksi, että tällaista tutkimusta ei tapahtuisi tai ei voisi tapahtua.

Minulla ei ole mitään roolia jäsenvaltioihin nähden, mutta päätin aloittaa tutkimuksen erään toimeksiantoni alaisen EU:n viraston toimista tutkiakseni erityisesti sitä, miten Frontex noudattaa perusoikeusvelvoitteitaan, ei ainoastaan tässä välikohtauksessa, jossa se oli läsnä tietyissä kohdissa, vaan yleisemmin sen osallistumisessa etsintä- ja pelastusoperaatioihin Välimerellä.

Tämä tutkimus suoritetaan samaan aikaan kuin Kreikan oikeusasiamies Pottakis tutkii Kreikan viranomaisten toimia Adrianan tragediassa. Toivomme, että nämä tutkimukset voivat yhdessä tuoda merkittävää selvyyttä siihen, mitä viime kesäkuussa tapahtui, ja että ne voivat jopa tarjota mallin tuleville tutkimuksille, jos yhteistä vastuuvelvollisuusmekanismia ei ole.

Frontexilla ei ole ensisijaista vastuuta etsintä- ja pelastusoperaatioista. Tämä kuuluu jäsenvaltioiden viranomaisille, mutta minusta oli kuitenkin tärkeää hahmotella EU:n kansalaisten nimissä toimivan viraston roolia.

EU:n rajaturvallisuusarkkitehtuurin vuoksi vastuuvelvollisuuden puutteet ovat väistämättömiä, mutta myös poliittiset valinnat vaikuttavat. 

Frontex ei toimi tyhjiössä, ja sen järjestelmän ymmärtäminen, johon se on sisällytetty, on olennaisen tärkeää kysymyksen ”miten tämä tapahtui?” kannalta.

Vuonna 2014 lopetettiin Italian viranomaisten johtama EU:n rahoittama ennakoiva etsintä- ja pelastusoperaatio Mare Nostrum.

EU:n perusoikeusvirasto on dokumentoinut useita tapauksia, joissa useat jäsenvaltiot ovat joko uhanneet vastaaviin ennakoiviin pelastusoperaatioihin osallistuvia kansalaisjärjestöjä tai asettaneet ne syytteeseen. Tämän on asetettava kyseenalaiseksi todellinen, toisin kuin retorinen, ensisijaisuus ihmishenkien pelastamisessa.

Ennakoiva pelastaminen nähdään maahanmuuttajien vetotekijänä. Ihmishenkien pelastamista koskevan velvollisuuden ja rajanylitysten estämistä koskevan velvollisuuden välinen jännite haastaa Frontexin tasapainottamaan rajavalvontatehtäväänsä ja velvollisuuttaan ylläpitää oikeutta elämään.

Virastoa kutsutaan nyt rannikkovartiostoksi, mutta sen toimeksianto ja tehtävä eivät riitä siihen. Se on valvonta- mutta ei pelastusväline, ja sitä rajoittaa lisäksi se, että jäsenvaltioiden viranomaisilla on yksinomainen laillinen oikeus johtaa ja koordinoida etsintä- ja pelastusoperaatioita.

Frontexilla on valinnanvaraa sen suhteen, miten se reagoi valvonnassaan havaitsemiinsa merihätätilanteisiin, erityisesti sen suhteen, miten se viestii kansallisille viranomaisille ja tekee päätöksiä hätäsignaalien antamisesta. Sen riippuvuus jäsenvaltioiden vilpittömästä mielestä on kuitenkin ratkaisevan tärkeää sen kannalta, pystyykö se noudattamaan perusoikeusvelvoitteitaan ja näin ollen myös EU:n kykyä noudattaa niitä.

Mutta mitä tapahtuu, jos Frontex epäilee jäsenvaltion vilpitöntä mieltä? Entä jos käskyt, joita sen on noudatettava, ovat kyseenalaisia?

Frontexilla on myös syytä epäillä, noudattavatko jotkin jäsenvaltiot perusoikeuksia koskevia velvoitteitaan. EU:n petostentorjuntavirasto on havainnut, että Frontexin valvontaresursseja on tarkoituksellisesti siirretty muualle, jotta vältyttäisiin ”palautusten” todistamiselta. Tämä – muiden tapausten ohella – asettaa vakavia kysymyksiä Frontexin suhteelle kansallisiin viranomaisiin ja sen omalle käsitykselle perusoikeusvelvoitteistaan tällaisissa olosuhteissa.

Jos Frontexilla on velvollisuus pelastaa ihmishenkiä, mutta sen tarvitsemat oikeudelliset ja muut välineet puuttuvat tai jäsenvaltioiden vilpitön mieli asetetaan toisinaan kyseenalaiseksi, sen on välttämättä oltava EU:n lainsäätäjien huolenaihe.

Olen tutkinut Frontexia useita kertoja, ja tämä valvonta jatkuu ja laajenee paitsi Frontexin myös monien EU:n toimielinten osalta, koska EU ottaa yhä enemmän käytännön toimeenpanevan elimen roolin kaikessa turvapaikkahakemusten käsittelystä ja rokotteiden hankinnasta aseiden toimittamiseen - kaikki kysymykset, joilla on merkittävä vaikutus yksilöiden perusoikeuksiin.

Ihmishenkien pelastaminen on nyt EU:n ja sen virastojen keskeinen huolenaihe. Tarvitaan laajaa ja jatkuvaa pohdintaa siitä, miten tätä vastuuta olisi käsiteltävä. Suhtaudun myönteisesti LIBE-valiokunnan rooliin tässä asiassa ja toivon, että oman tutkimukseni päätelmät edistävät myös tätä elintärkeää ja kiireellistä julkista keskustelua.